Quantcast
Channel: Pirjo Kemppinen, kirjoittaja Seura.fi
Viewing all 205 articles
Browse latest View live

Ensimmäinen yhteishaastattelu! Danny ja Erika: ”Ymmärrämme ikäeron tuomat haasteet”

$
0
0
Danny ja Erika.

Danny ja Erika ensimmäisessä yhteishaastattelussaan. © Marjo Tynkkynen/Otavamedia

Enää ei tarvitse piilotella. Tangokuningatar Erika Vikman, 23, on helpottunut.

”Voin olla avoimesti ylpeä elämästäni ja valinnoistani”, hän toteaa.

Yksi valinnoista on ihmissuhde musiikkineuvos, laulajalegenda Ilkka ”Danny” Lipsasen, 74, kanssa. Suhde, joka nousi iltapäivälehtien kansiotsikoihin ja täytti nettien keskustelupalstat vuoden vaihteessa.

Monet kirjoitukset olivat loukkaavia, jopa julmia.

”En soisi kenenkään käyttävän minua hyväkseen”, pamauttaa Danny.

”Ja minä olen edennyt urallani omin voimin”, lisää Erika.

On aika oikoa vääriä luuloja. Erika ja Danny kertovat, minkälainen heidän suhteensa on.

Erika Vikman

Miksi Erika kulkee videokamera mukanaan? Se selviää Seuran numerosta 7/2017. © Seura

Danny on vakavissaan

”Pidän omalla kohdallani kaikenlaisia rakkausjuttuja tarpeettomina. En ole koskaan tuonut seurustelukumppaneitani julkisuuteen tai kertonut suhteistani lehdissä paria poikkeusta lukuun ottamatta. Romanssijutut tuntuvat järjettömiltä tämän ikäiseltä mieheltä. Niillä koetetaan tehdä minusta höyrähtänyt idiootti”,
Danny sanoo

Vanha sananlasku sanoo: Kell´ onni on, se onnen kätkeköön. Niin Dannykin mieluiten tekisi.

”Silloin ei ärsytä tai tee kateelliseksi ketään.”

Erika näkee asian toisin:

”On toisaalta kunnia, että Danny uskalsi tuoda suhteemme esille. Se on merkki minullekin siitä, että hän on vakavissaan.”

Danny

Danny asettui kuvattavaksi Seuran kansikuvajuttuun. © Seura

Danny ja Erika etenevät päivä kerrallaan

Erikan ja Dannyn ikäero sai kaikkein pahantahtoisimmat kommentoijat liikkeelle.

”Loukkaavimpia olivat kommentit, joiden mukaan olen gold digger, onnenonkija, joka tavoite on putsata Danny. ”Pärjään taloudellisesti omillani ja maksan kuluni ihan itse”, Erika puuskahtaa.

Hänet kruunattiin tangokuningattareksi heinäkuussa 2016. Kysyntä sen jälkeen on ylittänyt odotukset.

Juoruttiin myös, että Danny järjesti Erikalle tangokuningattaren kruunun. Nyt se jo naurattaakin.

”Aika mahti hänellä on, jos sen pystyi kotisohvaltaan käsin tekemään”, Erika hymyilee.

Alun ryöpytyksen jälkeen myös kannustavia viestejä on alkanut sadella. Monet kertovat saavansa tukea omiin ison ikäeron suhteisiinsa Erikan ja Dannyn esimerkistä.

Minkälainen Erikan ja Dannyn suhde oikein on?

”Sellainen, jossa ollaan päivä kerrallaan”, Danny kiteyttää.

Se on Erikasta lohduttava ajatus:

”Silloin emme aseta mahdottomia tavoitteita tulevaisuudelle.”

Lue Seuran numerosta 7/2017 miten Dannyn ja Erikan suhde alkoi ja mitä he ajattelevat parisuhteesta. Senkin saat selville, millaisia arkisia asioita Erika opettaa Dannylle.

Danny – ”Naisia on elämässäni ollut paljon mutta suuria rakkauksia vain kaksi”

The post Ensimmäinen yhteishaastattelu! Danny ja Erika: ”Ymmärrämme ikäeron tuomat haasteet” appeared first on Seura.fi.


Danny ja Erika: ”Ymmärrämme ikäeron tuomat haasteet”

$
0
0

Enää ei tarvitse piilotella. Tangokuningatar Erika Vikman, 23, on helpottunut.

”Voin olla avoimesti ylpeä elämästäni ja valinnoistani”, hän toteaa.

Yksi valinnoista on ihmissuhde musiikkineuvos, laulajalegenda IlkkaDannyLipsasen, 74, kanssa. Suhde, joka nousi iltapäivälehtien kansiotsikoihin ja täytti nettien keskustelupalstat vuoden vaihteessa.

Monet kirjoitukset olivat loukkaavia, jopa julmia.

”En soisi kenenkään käyttävän minua hyväkseen”, pamauttaa Danny.

”Ja minä olen edennyt urallani omin voimin”, lisää Erika.

On aika oikoa vääriä luuloja. Danny ja Erika kertovat, minkälainen heidän suhteensa on.

Tähdelle tueksi

Dannyn Rauman-kodin pihalla on Thaimaasta tuotu, 500 kiloa painava norsupatsas. Sen nimi on Salomon. Eläimen ja nimen valinnoille on syynsä.

”Norsu on lempeyden ja viisauden symboli. Kuningas Salomon puolestaan oli naiskauneutta ja ystävyyssuhteita arvostava”, Danny kertaa.

Danny on niitä kaikkea. Hän on legenda, jolle on kertynyt tietämystä viihdealalta 60-luvulta asti. Hän on auliisti jakanut oppejaan ja apuaan muillekin. Aikanaan Danny Show esitteli suomalaisille muun muassa Kari Tapion, Kirkan, Muskan, Ami Aspelundin, Päivi Paunun ja Vicky Rostin.

”Luoja antoi minulle kyvyn vaistota lahjakkuudet. Halu auttaa on luonteessa. Köyhissä oloissa kasvaessa opin ymmärtämään auttamisen ja antamisen merkityksen.”

Heinäkuussa 2015 Danny oli yksi tangokuningatarkisan tuomareista. Erikan esiintyessä hän aavisti katsovansa jälleen tulevaa tähteä.

”Erikan olemuksessa on valtavasti valoisuutta, myönteisyyttä ja säteilyvoimaa”, hän täsmentää.

Lahjakkuuden lisäksi Erika oli osoittanut määrätietoisuutensa. Takana oli seitsemän vuotta musiikkialan opintoja sekä esiintymisiä televisiosarjassa, musikaalissa ja konserteissa.

Erika tuli kisassa toiseksi. Danny antoi käyntikorttinsa ja tarjoutui mentoriksi, oppi-isäksi.

Erika yllättyi.

”Danny oli tuomaristossa pelottava hahmo. Salaperäinen. Kun muut juttelivat rennosti, hän oli hiljaa, tutki ja tarkkaili”, Erika muistaa.

Hän ei silti epäröinyt tarttua tarjoukseen.

”Tuntui äärettömän kiinnostavalta päästä kuulemaan, kun joku avaa populäärimusiikin historiaa omasta kokemuksestaan. Olen aina arvostanut konkariartisteja.”

Vakavat fiilikset

Dannyn tiedot viihdebisneksesta olivat antoisaa, mutta myös karua kuultavaa. Muusikoiden ja laulajien työllisyystilanne on surkea.

”Voi sanoa, että tällä hetkellä koulutetaan muusikkoja suoraan työttömyyskortistoon”, Danny toteaa.

Alalle pyrkivien mielikuva on toinen:

”Kuvitellaan, että sitä kautta pääsee tähdeksi ja rikastumaan. Lahjakkaiden psyyke voi romahtaa, kun hän yrittää kaikkensa silti onnistumatta. Kansainvälisestikin katsoen musiikin piirissä työtä tekevillä on todettu runsaasti mielenterveys- ja alkoholiongelmia.”

Tieto auttaisi usein välttämään alan sudenkuopat.

Kun Jari Sillanpää oli uransa alussa, hän sanoi Dannylle: ”Minulla on pahvilaatikollinen kuitteja enkä tiedä, mitä teen niille.”

”Ohjasin hänet talousasiantuntijani puheille. Siitä alkoi hänen tiensä nykyiseen varallisuuteen.”

Taloudesta hän puhui Erikallekin. Veroja kannattaa maksaa etukäteen mieluummin liikaa kuin liian vähän.

”Oikean tiedon saaminen uran eri vaiheissa on oleellisen tärkeää”, Danny korostaa.

Danny ja Erika tapasivat usein syksyn aikana. Vähitellen keskustelun aiheet laajenivat. Yhdessäolo ei ollut enää yksinomaan kouluttamista ja luentoja.

”Minä viihdyn tuon ihmisen seurassa. Hän on mukava ja lämminsydäminen nainen, jonka kanssa on hyvä olla”, Danny havahtui.

Erika ei ole koskaan langennut helposti suhteisiin. Hän tiesi, ettei kyseessä ole hetken huuma.

”Tuli tunne, että nyt on vahvat fiilikset.”

Tunteiden tunnustaminen ei ollut kuitenkaan helppoa.

”Mietin, voinko mennä vaiston mukana vai pitäisikö ottaa järki käteen. Minua myös pelotti, mitä tapahtuu, jos suhde tulee julki”, Erika kertoo.

Myrskyn silmään

Danny ja Erika onnistuivat pitämään suhteen salassa pitkään. Keväällä 2016 siitä alkoi liikkua huhuja, mutta kumpikin puhui työkaveruudesta ja ystävyydestä.

”Onneksi saimme olla rauhassa aika pitkään. Ehdimme tutkailla, olemmeko niin vakavissaan, että voimme tuoda suhteen julki. Tiesimme, että asiasta voi nousta hirveä myrsky. Ja nousikin”, Erika selittää.

Silti kohu, Dannyn sanoin älämölö, yllätti.

Syksyllä 2016 Danny ja Erika olivat yhdessä Rodoksella esiintymismatkalla. Erikaa oli varoitettu, että salakuvaaja voi piileskellä missä tahansa. Hän ajatteli voivansa silti olla rennosti hotellissa, jossa ei majoitu suomalaisia. Kuva uima-altaalla annetusta suukosta päätyi suomalaiseen kohulehteen.

Lopullisen pisteen piileskelylle antoivat laulajat Tapani Kansa ja Frederik kirjoittaessaan julkisesti Erikasta Dannyn tyttöystävänä.

Joulukuussa uutisoitiin, että Danny myöntää suhteen Erikaan. Hän itse korostaa puhuneensa ainoastaan ”hyvästä ihmissuhteesta”. Sen enempää hän ei haluaisi puhua siitä nytkään.

”Pidän omalla kohdallani kaikenlaisia rakkausjuttuja tarpeettomina. En ole koskaan tuonut seurustelukumppaneitani julkisuuteen tai kertonut suhteistani lehdissä paria poikkeusta lukuun ottamatta. Romanssijutut tuntuvat järjettömiltä tämän ikäiseltä mieheltä. Niillä koetetaan tehdä minusta höyrähtänyt idiootti.”

Vanha sananlasku sanoo: Kell´ onni on, se onnen kätkeköön. Niin Dannykin mieluiten tekisi.

”Silloin ei ärsytä tai tee kateelliseksi ketään.”

Erika näkee asian toisin:

”On toisaalta kunnia, että Danny uskalsi tuoda suhteemme esille. Se on merkki minullekin siitä, että hän on vakavissaan.”

Suhteen määritelmä

Erikan ja Dannyn ikäero sai kaikkein pahantahtoisimmat kommentoijat liikkeelle.

”Loukkaavimpia olivat kommentit, joiden mukaan olen gold digger, onnenonkija, joka tavoite on putsata Danny. Pärjään taloudellisesti omillani ja maksan kuluni ihan itse”, Erika puuskahtaa.

Hänet kruunattiin tangokuningattareksi heinäkuussa 2016. Kysyntä sen jälkeen on ylittänyt odotukset.

Juoruttiin myös, että Danny järjesti Erikalle tangokuningattaren kruunun. Nyt se jo naurattaakin.

”Aika mahti hänellä on, jos sen pystyi kotisohvaltaan käsin tekemään”, Erika hymyilee.

Uudelleen esille nostettiin myös edesmennyt laulaja Armi Aavikko, jonka kanssa Danny aikanaan seurusteli.

”Minua syytetään yhä aiheettomasti Armin kuolemasta. Netin vihapuheissa epäiltiin, että kohta Erikallekin käy huonosti. Sellainen on todella julmaa”, Danny toteaa.

Alun ryöpytyksen jälkeen myös kannustavia viestejä on alkanut sadella. Monet kertovat saavansa tukea omiin ison ikäeron suhteisiinsa Dannyn ja Erikan esimerkistä.

Minkälainen Erikan ja Dannyn suhde oikein on?

”Sellainen, jossa ollaan päivä kerrallaan”, Danny kiteyttää.

Se on Erikasta lohduttava ajatus:

”Silloin emme aseta mahdottomia tavoitteita tulevaisuudelle.”

Kumpikaan ei katsele maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi.

”Rakkaus ei ole sokea. Olemme realisteja. Ymmärrämme ikäeron tuomat haasteet”, Erika alleviivaa.

Se tarkoittaa, ettei tulevaisuutta suunnitella.

”En maalaa pilvilinnoja, mutta onko parempaa kuin viettää aikaa ihmisen kanssa, josta välittää”, Erika jatkaa.

On turha kysyä, mihin suhde johtaa. Sitä ei mietitä. Yksi asia on kuitenkin varma.

”Me päätämme itse, toimiiko suhde vai ei. Siihen ei ole muilla sananvaltaa. Tämäkin ihmissuhde vaatii rohkeutta, mutta elämme elämäämme itsellemme”, Danny toteaa.

Tavallinen arki

Erika juttelee usein videokameralle, sillä hän kuvaa materiaalia huhtikuussa televisiossa nähtävään Iholla-sarjaan. Mukaan suostuminen vaati harkintaa.

”Silloin suhteemme ei ollut vielä julkinen. Mietin, voinko osallistua paljastamatta liikaa”, hän kertaa.

Dannya ohjelmassa ei nähdä.

”Se on Erikan oma juttu”, hän kuittaa.

Yhteinen arki ei ole julkista.

Danny ja Erika viettävät yhdessä muutaman päivän viikossa ellei kumpikaan ole kiertueella.

”Arkemme on ihan tavallista. Samoista asioista nillitetään kuin muutkin. Huumoria on paljon”, Erika kertoo.

Tai sitten hän opettaa Dannylle käytännön askareita.

”En voinut ymmärtää, että hän pesee valkoiset ja mustat vaatteet sekaisin”, Erika nauraa.

Paras tapa elää

Erika luovuttaa tangokuningattaren kruunun seuraajalleen heinäkuussa. Sen jälkeen hän haluaa laajentaa repertuaariaan yhä enemmän myös popahtavaan musiikkiin. Omien kappaleiden sanoittaminenkin kiinnostaa. Tuore levytyssopimus antaa rohkeutta uskoa yhä enemmän unelmien toteutumiseen.

Danny jatkaa esiintymisiään oman ryhmänsä kanssa sekä Finnhittien kuninkaat -kiertueella. Mielessä siintää vielä ainakin yksi iso show, joka toisi lavalle kollegoita vuosien varrelta ja jo edesmenneitä artisteja kolmiulotteisina hologrammeina.

”Emme elä kuristusotteessa tai rajoita toistemme elämää millään tavalla. Olemme suhteessa henkilökohtaisesti, mutta työelämässä eri laduilla”, Erika korostaa.

Parin välillä on keskinäinen luottamus.

”Olen aina ajatellut, että onnellinen parisuhde perustuu tasavertaiseen arvostukseen”, Danny sanoo.

Erikalta ilmestyi vajaa viikko sitten ensimmäinen single. Sen nimi on kuvaava: Ettei mee elämä hukkaan.

”Laulu kannustaa elämään niin kuin itsestä oikealta tuntuu. Ettei joudu katumaan tulevaisuudessa sitä, ettei uskaltanut”, hän avaa.

Hän allekirjoittaa ajatuksen täysin.

”En tule katumaan päivääkään sitä, että lähdimme tähän suhteeseen ulkopuolisista paineista ja mielipiteistä huolimatta.”

Danny

Danny – ”Naisia on ollut elämässäni paljon mutta suuria rakkauksia vain kaksi”

Tangokuningatar Erika vikman tarvitsi syömishäiriöönsä psykologin apua

The post Danny ja Erika: ”Ymmärrämme ikäeron tuomat haasteet” appeared first on Seura.fi.

Näyttelijät Inka Kallén ja Laura Malmivaara ”Yllytämme toisiamme uskaltamaan”

$
0
0

Puhunko totta? Voiko sellaista sanoa Suomessa? Näin pohti näyttelijä Inka Kallén, 35, kun häneltä taannoin kysyttiin, mistä hän unelmoi.

Hän valitsi rehellisyyden:

”Toivon, että voin jonain päivänä tehdä työtäni myös kansainvälisesti.”

Näyttelijä Laura Malmivaara, 43, on puolestaan tällä hetkellä kiinnostunut kirjoittamisesta enemmän kuin näyttelemisestä. Senkin ääneen sanominen on vaatinut uskallusta.

”Jokaisella on ihan oma polkunsa. Sen tiedostaminen vapauttaa. Tiedän olevani onnellinen, vaikka toiveeni ei toteutuisikaan”, Inka toteaa.

Laurakin luottaa asioiden järjestyvän parhaalla mahdollisella tavalla.

”Meillä on samanlainen asenne elämään”, Inka toteaa.

Heillä on myös erityinen tehtävä toistensa elämässä.

Isien kannustamat

Inka oli 8-vuotias katsoessaan televisiosta Oscar-gaalaa, jossa Yhdysvaltain elokuva-akatemia jakoi palkintoja parhaille elokuville ja näyttelijäsuorituksille. Se teki vaikutuksen. Seuraavana päivänä hän kolasi lunta kotipihalta isänsä kanssa ja kysyi: ”Voinko minä voittaa oscarin jonain päivänä?”. Isä vastasi, että se on mahdollista.

Haave näyttelijän ammatista oli jo silloin idullaan.

Laurankin isä uskoi tyttärensä mahdollisuuksiin kansainvälisillä näyttämöillä.

”Hän näki minut Miss Universum-kisoissa”, Laura nauraa.

Isien kannustus on merkinnyt paljon.

”Sillä on väliä, että isä on tyttärestään ylpeä”, toteaa Laura.

Inkan uravalinta sinetöityi, kun hänestä 13-vuotiaana tuli television Kotikatu-draamasarjan Mirja Mäkimaa. Inka näytteli Mirjaa lähes kaksikymmentä vuotta.

Laura sai ensimmäisen ison elokuvaroolinsa jo teatterikorkeakoulun opintojen alkuvaiheessa. Vuonna 2000 ensi-iltaan tullut Levottomat oli yksi sen vuoden katsotuimmista. Kaksi vuotta myöhemmin myös hän aloitti Kotikadussa Tuija Kangasharjun roolissa.

Roolihenkilöillä oli vain vähän tekemistä toistensa kanssa. Satunnaisia kohtaamisia lukuun ottamatta Laura ja Inka pysyivät toisilleen vieraina. Kummallekin on kuitenkin jäänyt mieleen kohtaus Kotikadun loppuvaiheilta. Inkan roolihenkilö oli tehnyt hoitovirheen, jonka seurauksena potilas kuoli. Hän meni kirkkoon uskoutumaan Lauran esittämälle papille.

”Inkan läsnäolo oli vangitseva. Silloin tajusin, että hänestä oli tullut todella hienovireinen näyttelijä huomaamattani.”

Inkan vähäeleisyys teki kohtauksesta uskottavan.

”Minulle tärkeintä näyttelemisessä on se, että se on totta. Pitää tuntua siltä, että tämä tapahtuu tässä ja nyt”, Inka kiteyttää.

Kallion kirkossa kuvattu otos loi yhteyden näyttelijöiden välille.

”Kumpikin oli läsnä hetkessä ja silloin tapahtuu aina jotain ihmeellistä. Silloin ollaan näyttelemisen ytimessä”, Inka pohtii.

Ystäviä heistä tuli vasta viime vuonna.

Sekä Lauralla että Inkalla on ollut kannustava isä, joka on uskonut tyttärensä mahdollisuuksiin.© Tommi Tuomi

Toistensa tukena

Laura irtisanoutui KOM-teatterin vakituisesta kiinnityksestään vuosi sitten. Hän totuttelee edelleen elämään taloudellisessa epävarmuudessa.

”Rahalla ei kuitenkaan saa mitään niin hienoa kuin vapaus.”

Turvana on toinen ammatti. Jos näyttelijän työt loppuvat kokonaan, hän ryhtyy päätoimiseksi muotokuvaajaksi. Kirjoittamisen sarallakin on vireillä useita projekteja.

Inka on ollut vapaa taiteilija aina. Välillä mieleen nousee pelkoja; tuleeko uusia töitä ja riittävätkö rahat. Hän on opetellut päästämään irti peloista valitsemalla ajatuksensa.

Syksyn 2015 alkaessa Inkalla ei ollut tiedossa yhtään työtä. Ensin tuli huoli tulevaisuudesta, mutta hän päätti luottaa siihen, että asiat järjestyvät.

”Puolen vuoden kuluttua puhelin soi, ja sain luettavakseni käsikirjoituksen. Jo ennen koekuvausta tiesin, että se on minun roolini.”

Kyseessä oli televisiossa parhaillaan nähtävä sarja Presidentti, jossa Inka näyttelee pääministeriä ja Laura presidentin puolisoa. Poliittinen maailma oli kummallekin tuntematon. Se ja roolien vaativuus yhdistivät.

”Puoli vuotta kestäneiden kuvausten ajan jaoimme kaiken. Alusta alkaen meillä oli vahva luottamus toisiimme”, Laura kertaa.

”Epävarmuuden tunteet siitä, miten joku tietty kohtaus kannattaisi näytellä kokonaisuuden kannalta, raukesivat puhuessani niistä Lauralle. En ollut yksin.”

Heidän mielestään keskinäistä kilpailua enemmän pitäisi puhua siitä, miten valtavat voimavarat voi saada toinen toistaan tukemalla.

”Harvoin pääsee esittämään valtion päämiestä. On tärkeää kuulla olevansa uskottava”, Inka kiittää.

”Se antaa paljon, kun joku näkee arvokkaana, haluaa kannustaa ja sanoo, että olet hyvä”, Laura lisää.

Itseään kuunnellen

Parikymppisenä Inkan elämässä oli kaikki hyvin. Silti hän ei ollut onnellinen. Löytääkseen syyn tunteisiinsa hän keskusteli mielenrauhan ohjaajan kanssa ja kävi aiheeseen liittyviä kursseja. Hän päätyi purkamaan uskomuksia ja arvoja, joita oli oppinut vanhemmilta ja poiminut matkan varrelta. Hän kyseenalaisti uskomuksen siitä, että oma arvo tulisi itsensä ulkopuolelta.

”Ei ole totta, että laihana ja hyväkuntoisena olen hyvä näyttelijä”, Inka havainnollistaa.

Hän opetteli kuuntelemaan itseään. Se ei ole aina helppoa yltiöpäisestikin liikuntaa harrastaneelle.

”Harjoittelen tunnistamaan, olenko väsynyt. Ehkä tekeekin hyvää olla tekemättä mitään tai käydä kävelyllä sen sijaan, että lähden hikipäässä hiihtelemään?”, Inka kuvaa.

Hyvä suhde itseensä näkyy ulospäin. Se auttaa kestämään myös naisnäyttelijöihin kohdistuvat ulkonäköpaineet.

”Olemme koko ajan arvioinnin alla”, Inka toteaa.

Hän ei suostu luokittelemaan itseään ulkoisen olemuksen perusteella.

”On tärkeää pitää huolta itsestään, mutta se ei yksin pelasta mitään. Sisäinen loiste ja ymmärrys ovat sitä olennaisempia”, Laura selittää.

Karttuvia ikävuosiakaan hän ei koe ongelmana.

”Välillä on hurjaa katsoa kuvattuja kohtauksia ja tajuta, että olen vanhentunut. Kaikki vuodet saavat silti näkyä. Vanheneminen on osa elämää. En pode keski-ikäisen naisen ikääntymiskriisiä.”

Epävarmuuden ja kateuden hetkiä ei voi täysin estää.

”En kuitenkaan päästä itseäni rypemään negatiivisuuden suohon”, Laura vakuuttaa.

Valmis tulevaan

Kun Inka oli parikymppinen, samanikäisten Laura Birnin ja Pamela Tolan urat lähtivät jyrkkään nousuun. Ensin hän oli ymmällään. Miksi ei hänen? Sitten hän oivalsi, että jostain syystä hänen vuoronsa on vasta vanhempana. Nyt hän ymmärtää myös syyn.

”En ollut valmis vielä silloin. Olin liian pelokas. En olisi pystynyt kantamaan sellaista vastuuta.”

Rohkeus on kasvanut vuosien varrella.

Laura on maistanut punaisten mattojen glamouria muuallakin kuin Suomessa. Hän on tehnyt kaksi elokuvaa Italiassa ja yhden roolin Ruotsissa.

”Katson huipulla olevia, kolmekymppisiä näyttelijöitä joskus hieman haikeana, mutta onnellisena siitä, että olen saanut elää sen ihanan, kaoottisen vaiheen. Muistan, miltä tuntui olla hehkeimmillään, menossa naimisiin, hankkimassa lapsia, kaikki vielä edessä.”

Elämässä on hyvä vaihe nytkin:

”Olen ollut tosi onnellinen jo pitkään. Katson itseäni hyväksyvästi ja vaalin lempeyttä elämässäni.”

Tärkeä tehtävä

Inkan syvä rusketus on peräisin Panamasta, missä hän seikkaili puolitoista kuukautta erityisesti joogaamassa.

”Välillä koen kateuden puuskia, kun ajattelen Inkan vapautta. Kunpa välillä voisinkin vaan lähteä Panamaan”, Laura sanoo.

Lauran elämää säätelee uusperheen arki. Hän muutti avoliittoon kuvataiteilijamiesystävänsä kanssa reilu vuosi sitten. Uusperheeseen kuuluvat Lauran kaksi tytärtä ja avomiehen tytär.

”Laura on mutkattomuudessaan esikuvani. Hän on maailmanluokan näyttelijä ja voi silti ajaa pyjamanhousuissa tyttärensä kouluun”, Inka huudahtaa.

Inka asuu yksin eikä seurustele.

”Toivon, että minullekin tulisi oma perhe. En silti murehdi sitä.”

Erilaiset unelmat ja erilaiset elämäntilanteet, mutta samanlainen asenne elämään. Luottavainen.

”Ruokimme toistemme avoimuutta, rohkeutta ja rehellisyyttä”, Inka tiivistää.

”Yllytämme toisemme uskaltamaan”, Laura lisää.

”Välillä toisella on taskulamppu, jolla näyttää valoa, sitten taas toisella”, Inka kuvaa.

Televisiosarjan kuvauksissa syntynyt ystävyys on nuori. Kumpikin uskoo sen kestävän.

”Ystäviksi jäävät he, keiden kanssa on rento ja helppo olla. En aseta paineita ystävyyssuhteille. Minua ei haittaa, vaikka en kuulisi Inkasta mitään puoleen vuoteen. Olen itsekin huono pitämään yhteyttä, mutta se ei tarkoita, etten välitä”, Laura vakuuttaa.

Inka aloitti samppanjaharrastuksen kymmenisen vuotta sitten. Se tarkoittaa esimerkiksi kävelyä pellolla lasillista siemaillen.

”Uusi ystävyyskin on aina kilistämisen arvoista”, iloitsee Laura.

The post Näyttelijät Inka Kallén ja Laura Malmivaara ”Yllytämme toisiamme uskaltamaan” appeared first on Seura.fi.

Heidi Pakarinen: ”Nyt hallitsen elämääni”

$
0
0

Heidi Pakarisen, 41, keskustelu tyttärensä Helmin, 11, kanssa päättyi erikoisella tavalla.

”Omra”, Heidi toivotti.

Se on hänen sekä Helmin ja toisen tyttären, Hertan, 9, yhteistä kieltä ja tarkoittaa: olet maailman rakkain aina.

”Olen sydänjuuriani myöten äiti. Se on ehdottomasti tärkein asia elämässäni”, Heidi toteaa.

Toiseksi tärkeintä on olla laulaja. Vuonna 2013 Tangokuningattareksi kruunattu Heidi Pakarinen on vakiinnuttanut paikkansa iskelmätaivaan tähtenä.

”Työn kautta olen löytänyt itseni ja oman paikkani. Lavalla olen vahva ja elän. Musiikki on myös terapiaa. Se on auttanut minuakin pääsemään monen vaikean asian yli.”

Heidin ja oopperalaulaja Mika Pohjosen eroa kesällä 2015 puitiin pitkään julkisuudessakin. Heidi ei halua enää katsoa elämässään taaksepäin. Tytärten asioiden sopimisessa on vielä rutkasti toivomisen varaa, mutta se ei lannista Heidiä.

”Olen kiltti ja yleensä annan asioiden tapahtua ehkä enemmän toisten kuin omasta tahdosta. Viime vuosina temperamenttini on kasvanut. En vain nyökyttele ja myötäile. Tyttöjen puolesta jaksan taistella aina. Heidän hyvinvointinsa on kaikessa etusijalla ja ajan heidän toiveitaan.”

Heidi on tällä hetkellä onnellinen ja toivoo samaa muille.

”Olen nyt oman elämäni hallitsija. Kukaan ei määrittele, mitä ja miten asioita teen. Ohjakset ovat omissa käsissäni.”

Heidi ei tähyile myöskään tulevaisuuteen. Hän vastasi myöntävästi iskelmäprinssi Heikki Koskelon kosintaan. Häistä on puhuttu, mutta vielä ei ole aika suunnitella niitä.

Yksi suuri elämänmuutos Heidin mielessä kuitenkin kytee.

Työ

Heidi esiintyi julkisesti ensimmäisen kerran kolmevuotiaana laulaessaan kotikylänsä Jännevirran äitienpäiväjuhlilla Lapin äidin kehtolaulun. Intohimo tangoon syttyi, kun hän kuuli 13-vuotiaana kappaleen Hiljainen kylätie.

”Jokin vain napsahti, aivan totaalisesti. Tango on ollut siitä asti rakkauteni. Se onkin pisin rakkaussuhteeni.”

Vakavissaan hän mietti laulajan uraa lukion jälkeen, voitettuaan 19-vuotiaana Lavatähti-kilpailun, jonka myötä teki ensimmäisen keikkansa. Ajatus unohtui yo-merkonomiopintoihin ja päivätyöhön vakuutusyhtiössä Heidin muutettua Lahteen ja avoliittoon Mika Pohjosen kanssa vuonna 1997.

Helmi syntyi vuonna 2005 ja Hertta kaksi vuotta myöhemmin. Heidi oli kotiäitinä seitsemän vuotta. Niitä hän kuvaa tähänastisen elämänsä parhaiksi.

”Minulle ja tytöille kehittyi hyvin vahva, avoin ja tunnerikas suhde. Pystymme puhumaan kaikesta. Nyt he ovat jo sen ikäisiä, että keskustelemme isoistakin asioista. Heillä on omia upeita näkemyksiä ja mielipiteitä, joita haluan kunnioittaa.”

Kotiäitivuosien jälkeen oli aika luoda oma ura. Heidi Pakarinen kilpaili tangokuningattaruudesta vuosina 2011 ja 2012, mutta onnistui vasta kolmannella kerralla vuonna 2013.

”Pääsin viimein tekemään sitä, mitä olin odottanut ja mistä unelmoinut liki 25 vuotta.”

Toinen levy Meitä varten julkaistaan 31. maaliskuuta. Tulevaisuudessa Heidi ei ehkä ainoastaan laula, vaan on mukana sanoittamassa kappaleita. Tekstinpätkiä syntyy jo nyt.

Talous

Tangokuningatarkisan jälkeen Heidi Pakarinen hankki ensimmäisen oman auton. Elokuussa 2015 hän osti 150 neliön rivitaloasunnon Lahdesta.

”Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on jotain ihan omaa. Se tuntuu mielettömän hienolta. Kodin ja auton omistaminen merkitsee paljon.”

Taloudellisen vastuun kantaminen yksin ei pelota.

”Minulla on ollut vahva tunne siitä, että pärjään.”

Heidi keikkailee ahkerasti.

”Olen onnellisessa asemassa, sillä minulla on töitä. Jokaista euroa ei tarvitse laskea.”

Hän on kokenut toisenlaisiakin aikoja. Heidi oli kuusivuotias vanhempiensa erotessa. Elämä äidin ja sisaren kanssa oli niukkaa.

”Perjantaisin saatoimme ostaa jäätelöt tai paketin Wilhelmiina-keksejä kolmisin jaettavaksi. Niitä nautiskelimme samalla, kun katsoimme Dallasta tai Dynastiaa.”

Nykyään Heidi ei aikaile mieleisen vaatteen tai kenkien osuessa kohdalle. Hankintoja on tehtävä jo työnkin vuoksi.

”Kun ansaitsen rahat omalla työlläni, voin tuloilla palkita itseäni.”

Heidi miettii, että voisi olla nykyistä säästäväisempi.

”Mutta en ole pussin vartija tai rahavirran palvoja. Riittää, että pärjään.”

”Olen onnellisessa asemassa, koska minulla on töitä. Jokaista euroa ei tarvitse laskea.” © Vesa Tyni

Terveys

Heidi pitää lämpimästä. Mukana kulkevat aina äidin kutomat villasukat. Hän käyttää mielellään suuria villapaitoja ja kietoutuu pehmeisiin kaulaliinoihin.

Ääni on Heidin työkalu, instrumentti, josta hän yrittää pitää huolta mahdollisimman hyvin. Aina ei päivittäin syöty hunajakaan auta. Joskus Heidin on ollut pakko perua muutama keikka ja potea flunssa kotona.

”Se on ikävää ja tuntuu pahalta, mutta artistit eivät ole yli-ihmisiä.”

Heidin hemoglobiiniarvo on korkea, joten hän luovuttaa verta kolmen kuukauden välein.

”Tuntuu hyvältä myös, että samalla voin auttaa muita.”

Mielenrauha ja -hallinta ovat osa itsestä huolehtimista. Henkisessä hyvinvoinnissa Heidiä auttavat seesteiset ajatukset ja päivittäiset pari ulkoilulenkkiä perheen 4,5-vuotiaan kääpiöpinseri Nestorin kanssa.

”Tykkään kulkea metsässä, kuunnella lintujen ääniä ja katsella kaikkea kaunista. Luonnossa liikkumisesta tulee hyvä ja rauhoittunut mieli.”

Rakkaus

Heidi tapasi Heikki Koskelon ensimmäisen kerran Tangomarkkinoilla vuonna 2011. Sen jälkeen he satunnaisesti kohtasivat keikkapaikoilla ja soittelivatkin toisinaan.

Tammikuussa 2016 Heidi jutteli jälleen puhelimessa Heikin kanssa. Pitkä keskustelu sai Heidin äidin kommentoimaan tietävällä äänellä: ”ahaa”.

Heidi vakuutti äidilleen:

”Heikki ei ole lainkaan minun tyyppiäni. Olemme vain hyviä kavereita.”

Vain vajaan kuukauden kuluttua Heidin mielipide muuttui.

”Heikki alkoi olla ajatuksissani ihan eri tavalla kuin aiemmin.”

Helmikuussa he totesivat seurustelevansa. Sen myöntäminen oli Heidille iso askel.

”Katselin ja kuulostelin. Suin päin en voinut häneen luottaa. Toisaalta en halunnut siirtää aiempaa elämää nykyisen painolastiksi, tarkastella ihmisiä menneen kautta.”

Tällä hetkellä hän on onnellinen.

”Olen tässä suhteessa enemmän oma itseni, vahvempi, vapaampi ja rohkeampi kuin ennen.”

Heikki kosi Heidiä elokuussa 2016. Se oli yllätys, mutta Heidi ei epäröinyt vastata myöntävästi. Häitä hän ei kuitenkaan vielä suunnittele.

”Yhdessä koetut hetket avaavat toisen elämää, ajatuksia ja sielunmaailmaa koko ajan yhä enemmän. Emme vielä tiedä kaikkea toisistamme.”

Heidi luottaa vaistoavansa, kun on oikea hetki solmia avioliitto.

”Luotan tunnevirtoihin. Asiat tapahtuvat, kun on niiden aika.”

Toistaiseksi Heidi asuu Lahdessa. Tyttäret ovat vuoroviikoin hänen ja isänsä luona. Heikin koti on vajaan viiden sadan kilometrin päässä Kajaanissa, missä hänen lapsensa edellisistä liitoista asuvat. Niilo, 12, Eemil, 10, ja Neea, 5, ovat hyviä ystäviä Helmin ja Hertan kanssa. Aikaa vietetään yhdessä aina, kun siihen on mahdollisuus.

Mihin he perustavat aikanaan yhteisen kodin?

Heidi on alkanut kaivata synnyinseudulleen Savoon. Ajatus palata Kuopioon ei tunnu mahdottomalta.

”Olen umpisavolainen. Ihailen Kuopion luontoa ja henkeä, siellä on helppo olla. Kaupan jonoissakin turistaan.”

Heidin lähisukulaiset asuvat pääasiassa Savossa.

”Lahdessa olen jotenkin yksin, vaikka minulla on täällä onneksi paljon ystäviä.”

Tärkeää on, että Kuopio on tytärtenkin suosikkikaupunki.

”He rakastavat Kuopiota.”

Intohimo

Heidi Pakarinen on herkkä. Kyyneleet vuotavat vuolaina hänen poskillaan, kun hän puhuu rakkaudesta tyttäriinsä ja musiikkiin. Hän on myös vahva.

”Pystyn ilmaisemaan mielipiteeni ja seisomaan niiden takana.”

Heidi kävi kaksi viikkoa kestäneen työvoimatoimiston järjestämän kurssin Luovasta alasta leipäpuu vuonna 2011. Hän ajatteli saavansa sieltä viittoja tielle kohti tangokuningattaruutta.

Kurssi antoi enemmän.

”Paperille piirtyivät siellä hetkessä mieleeni nousseet sanat: tunne, vetovoima ja ilo. Niistä tuli tunnuslauseeni, joka pätee edelleen niin musiikissa ja ylipäänsä elämässä.”

Sydänkäyrä

Heidi Pakarinen piirsi elämänsä ylä- ja alamäet

The post Heidi Pakarinen: ”Nyt hallitsen elämääni” appeared first on Seura.fi.

Anne Pohtamo pitkästä liitostaan: ”Olemme rakentaneet yhdessä jotain ainutkertaista”

$
0
0

Anne Pohtamo, 61, hehkuu. Silmät sädehtivät, nauru helisee, ja sirot sääret mukailevat musiikkia tanssiaskelin.

Hän sädehti samalla tavalla odottaessaan lapsiaan.

”Vau, olenkohan raskaana”, Anne hihkaisee. Ja nauraa päälle.

Hyvään oloon on monta syytä. Yksi on työ.

Anne kutsuttiin Suomen Raamattuopiston naistyön koordinaattoriksi ja evankelistaksi kesäkuussa 2015. Samaa työtä hän oli tehnyt freelancerina jo parikymmentä vuotta. Hän kiertää luennoimassa naisille ja on ollut alusta alkaen ideoimassa Olen Nainen -päivää, jota toteutetaan seurakunnissa ympäri Suomea.

”Olen onnellinen ja vapautunut työssäni. Tunnen Taivaan Isän räätälöineen sen minua varten.”

Anne tuli uskoon 25 vuotta sitten. Sitä ennen hänelle kertyi ainutlaatuisia kokemuksia missi- ja mallitehtävissä ympäri maailmaa.

”Polkuni on ollut ihanasti ennalta valmisteltu”, hän uskoo.

Aina hän ei sitä malttanut kulkea, mutta poikkeamatkin olivat tarpeen.

”Kaikki kokemukset ovat tehneet minusta sen, mikä olen tänään. Nautin siitä, että olen aikuisena naisena riittävän rohkea puolustamaan oikeina pitämiäni arvoja.”

Anne vertaa elämäänsä helminauhaan, jonka helmet ovat monimuotoisia ja epätäydellisiä.

”Ne kaikki kiiltävät, mutta niissä on myös rosoa.”

Anne Pohtamo ikuistettiin heinäkuussa 1975 syömässä jäätelöä Fifth Avenuella, yhdellä New Yorkin tunnetuimmista ostoskaduista. © UPI/LK

Misseys

Voitin Mannekiinikuningatar-kisan marraskuussa 1974. Kilpailun tuomaristossa oli silloinen Miss Eurooppa -kisan vetäjä, ranskalainen Claude Berr. Jo kenraaliharjoituksissa hän kehui kävelytyyliäni ja lavasäteilyäni.

Voittoni jälkeen olisin työllistynyt Pariisissa. Elämäni olisi voinut mennä eri tavalla, jos olisin lähtenyt.

Sen sijaan voitin Miss Suomi -kilpailun tammikuussa 1975. Saman vuoden heinäkuussa minut kruunattiin Miss Universumiksi.

Voittooni vaikuttivat monet tekijät, eivät yksin nätit kasvot tai kävelytapa. Yksi merkittävimmistä eduistani oli kielitaito. Kun olin lapsi, kukaan ei puhunut globalisaatiosta. Silti vanhemmillani oli viisautta laittaa minut ja veljeni Helsingin Englantilaiseen kouluun.

Kykenin kertomaan kilpailun tuomareille ilman tulkkia suomalaisesta luonnosta, jokamiehen oikeudesta, demokratiasta, tasa-arvosta ja sisusta. Siitä esimerkiksi otin Suomen maksamat sotakorvaukset.

Miss Universumiksi kruunaaminen oli upea hetki. Seuraavan vuoden aikana näin paljon, mutta työ sinänsä ei ollut ihmeellistä. Usein se oli istumista jonkin maan kauneuskilpailun tuomaristossa.

Minulla oli sopimus kilpailun järjestäneen toimikunnan kanssa. Se sopi työtehtäväni ja hoiti kaikki järjestelyt. Tehtäviini kuului lähinnä lakata kynnet ja näyttää hyvältä.

Se oli satuprinsessan elämää. Matkustin limusiineilla ja lentokoneissa ykkösluokassa. Sitä on hauska muistella nyt, kun metsästämme halvimpia mahdollisia lentolippuja lähtiessämme lomalle Floridaan.

Prinsessaelämässä oli varjonsa. Kolumbiassa koruni ryöstettiin hotellihuoneesta. El Salvadorissa ystävystyin erään avioparin kanssa. Myöhemmin mies kidnapattiin ja surmattiin. On vaikea päästä yli siitä, että maailmassa tapahtuu niin pahoja asioita.

Anne menestyi Teiniprinsessa- kilpailussa vuonna 1972.

Huippumalli

Olen kotoisin keskiluokkaisesta perheestä, äitini on sairaanhoitaja ja isä oli insinööri. Äidillä oli nuorena erinomainen tyylitaju, hän pukeutui ja sisusti kotimme kauniisti. Kiinnostus muotiin ja trendeihin periytyi. Nuorena mietin lifestyle-liikkeen perustamista.

Universum-vuoden jälkeen olin mallina neljä vuotta New Yorkissa. Sain tehdä huikeita ja hyvin palkattuja töitä huippuammattilaisten kanssa. Kaikessa pyrittiin parhaaseen mahdolliseen.

Minut tunnettiin lavasäteilyn ja kävelytyylin lisäksi korkeasta työmoraalista. Kerran se petti tietämättäni.

Sain kutsun kauneuskilpailun tuomaristoon Trinidad ja Tobagoon. Siihen sisältyi mahdollisuus lomailla luksushotellissa. Ystäväni Maiju Growick (os. Leskinen) lähti mukaani. Viikon ajan löhösimme uima-altaalla ja söimme talon tarjoamia herkkuaterioita.

New Yorkiin paluun jälkeisessä katalogikuvauksessa tunsin olevani kuvausvaatteissa kuin makkarankuoressa. Parin päivän kuluttua mallitoimiston johtaja pyysi palaveriin. Hän asetteli eteeni kuvausten otoksia. Katsoin, kauhistuin ja häpesin. Vasta silloin tajusin lihoneeni kolmisen kiloa lomaviikon aikana. Mallilla sellainen määrä näkyy heti. Niitä kuvia ei käytetty.

Yleensä en joutunut vahtimaan painoani lainkaan. En koskaan kohdannut ulkonäköni moittimista, saanut lokaa niskaani. Se ei kuulunut sen ajan tapoihin. Vihapuheet ja toisten loukkaaminen ovat nykyajan hirvittävä trendi. En ymmärrä, mikä ajaa ihmisiä sellaiseen käytökseen.

Onneksi minulla on ollut viisautta ja ymmärrystä sanoa ei asioille, joilla olisin polkenut tai vahingoittanut itseäni. En edes harkinnut Playboyn tarjoukseen suostumista, vaikka palkaksi luvattiin suuri rahasumma. Olin pyynnöstä hämilläni. Olin nuori ja nätti, mutta laiha malli, enkä lainkaan tyypillinen keskiaukeamatyttö.

Anne tuntee hellyyttä ja ylpeyttä muistellessaan itseään uransa alkutaipaleella. ”Olen voittanut ujouteni ja itseni monessa tilanteessa.” © Vesa Tyni

Rakkaus

Pitkään kestänyt avioliittomme todistaa, että nuoruudenrakkaus, se ensimmäinen, voi olla todella vahva.

Rakastuin Artoon kuusitoistavuotiaana. Olimme kihloissa, kun minut valittiin Miss Universumiksi. Hän ei saanut työlupaa Yhdysvaltoihin, joten erosimme. Ystävyytemme kuitenkin säilyi.

Kummallakin oli ihastumisia. Arton ja minun rakkaus ei silti tainnut hävitä kokonaan, koska se pulpahti uudelleen vahvana tavatessamme vanhempieni mökillä juhannuksena 1980. Siitä saakka olemme olleet yhdessä.

Meidät vihittiin lokakuussa 1980.

Jokaisessa liitossa on auvonsa ja yhteenottonsa. Vuosien saatossa olemme tasaantuneet. Kipinät eivät enää leisku hyvässä tai pahassa yhtä kiihkeinä kuin nuorina. Tunnen silti, että olemme onnistuneet rakentamaan yhdessä jotain ainutlaatuista. Olemme kiivenneet portaita askelma kerrallaan ja saavuttaneet ihanuuden, jota nyt saan elää. Tätä nykyisenkaltaista harmoniaa ja läheisyyttä ei olisi voinut luoda muulla tavalla kuin elämällä yhdessä kaikki nämä vuodet.

Uskon, että eheä perhe on antanut vahvan perustan myös lapsillemme.

Usko

Kiinnostuin erilaisista uskonnoista New Yorkissa. Suomeen palattuni ryhdyin lukemaan Raamattua. Heinäkuussa 1992 syntyi oivallus. Pyhän kirjan tekstit ovat totta. Myöhäisenä iltahetkenä kesäpaikalla polvistuin ja rukoilin.

Olin tehnyt niin ennenkin, mutta ne olivat varmuuden vuoksi -rukouksia. Sillä kerralla jätin elämäni Jeesukselle, pyysin hänen johdatustaan ja syntejäni anteeksi.

Uteliaisuus vaihtui mielenrauhaan.

Uskoontulo muutti minua monin tavoin, myös puolisona. Olin aiemmin aikamoinen flirttailija ja ehkä loukkasin sillä Artoa. Tein ryhtiliikkeen ja lopetin sellaisen.

Rukoilemalla sain kärsivällisyyttä, kun lapset riitelivät tai kieltäytyivät tottelemasta. Henkäisin pikarukouksena avunpyynnön, ja aina sain uusia voimia ja rakkaudellisuutta.

Perhe

Tunnen suurta hellyyttä, kun ajattelen itseäni lukiolaisena. Muistan, kuinka ujo olin. Tuskin kykenin lukemaan ainettani ääneen luokan edessä.

Tunnen suurta ylpeyttä, sillä olen voittanut ujouteni. Olen saanut rohkeutta niin paljon, että iloitsen saadessani puhua suurille naisjoukoille Naistenpäivillä.

Olen lähellä eläkeikää, mutta jatkan töitä vielä vuosia, jos terveys sallii. Saan aikatauluttaa tekemiseni, joten en uuvu liikaa. Minulla on aikaa myös puolitoistavuotiaalle lapsenlapselleni.

Tapaan Arton kanssa lapsenlastani pari kertaa viikossa. ”Mamma, pappa”, hän huutaa jo kaukaa tullessaan. Sitten saamme halin ja hän menee olohuoneessa olevan rottinkikorin luokse. Siellä on duploja, autoja ja palikoita. Olen säästänyt paljon lasteni leluja.

Autot ovat hänelle kaikki kaikessa. Toinen suosikki on Fortunapeli. Hän puhuu paljon, selostaa omia leikkejään koko ajan. Sitä on hurmaavaa kuunnella.

Äitiys ja nyt isovanhemmuus ovat elämäni ykkösasiat. Niiden kanssa ei kilpaile yksikään työ tai saavutus. Äitiydessä moni asia yllätti, ja ongelmia on ollut. Tällä hetkellä on vain kiitosaiheita. Perheyhteisömme on yhä todella tiivis.

Toivon hartaasti, että saan olla mamma vielä monelle lapsenlapselle.

Tähtihetkeni

Meidät vihittiin lokakuussa 1980 Kemiön kirkossa. Se on tähtihetkeni, koska ilman sitä en saisi nyt iloita hyvästä puolisosta sekä lapsistamme, heidän kumppaneistaan ja lapsenlapsestamme.

Jos olisimme jossain vaiheessa eronneet, yhteys lapsiin olisi tietysti säilynyt. Perheyhteys ei kuitenkaan olisi sellainen, kuin se on nyt. Sitä olemme rakentaneet yhdessä lähes 40 vuotta.

© Kai Gustafsson, Jarmo Hietaranta

1980 Vihkiminen Kemiön kirkossa.  Häävalssina soi Annie’s Song.

© UPI/LK

1975 Miss Universum -kisan voitto vei maailmalle.

© Pohtamon kotialbumi

1977 New Yorkissa tein töitä huippuammattilaisten kanssa.

© Kai Honkanen

Lue myös:

Annen kirje Anna Abreulle

Anne Pohtamo: Jaques löi huuleni halki

”Mies ei saa tuntea olevansa tossun alla”

The post Anne Pohtamo pitkästä liitostaan: ”Olemme rakentaneet yhdessä jotain ainutkertaista” appeared first on Seura.fi.

Liikaunisuus sai Kiian nukkumaan jopa 20 tuntia vuorokaudessa

$
0
0

Ennen Kiia Laakso, 40, oli multitaskaaja, joka keskittyi moneen asiaan yhtä aikaa ja piti kaikki langat käsissään. Sitten hän sairastui liikaunisuuteen eli hypersomniaan. Se muutti elämän. Enää hän ei aina kykene hoitamaan edes yhtä tehtävää kerrallaan. On päiviä, jolloin hän ei pääse ylös sängystä.

Kun liikaunisuus iski

Heinäkuussa 2015 kesälomareissulla huomasin nukkuvani enemmän kuin mukana ollut, vajaan kahden vuoden ikäinen siskoni tytär. Ajattelin olevani uupunut rankan työrupeaman jälkeen. Runsaasta nukkumisesta huolimatta olin yhä väsynyt kesäloman jälkeen.

Toimin erikoisliikkeen myyjänä ja vastasin myymälän toiminnasta mukaan lukien muun muassa varastonhallinta ja tilaukset. Aloin tehdä virheitä. Väsymyskohtausten aikana olin kuin parin promillen humalassa. Aivosumussa ajatukset katkesivat kesken lauseen. Sanat menivät sekaisin ja puhuin puuta heinää.

Lopulta en kyennyt ajamaan töistä kotiin 30 kilometrin matkaa ennen kuin nukuin vähän aikaa.

Sitten käsistäni hävisi puristusvoima. En pystynyt pitämään kunnolla auton ratista kiinni.

Elokuun lopussa jäin sairauslomalle.

Vastaanotolla

Kaksi viikkoa nukuin, nousin sängystä ainoastaan syömään ja vessaan. Sen jälkeen olin edelleen väsynyt.

Minulla todettiin fibromyalgia. Ajateltiin, että liikaunisuus johtui siitä. Kokeilin siihen kolmea eri lääkettä. Ne eivät sopineet, ja yksi laukaisi migreenin.

Siinä vaiheessa epäiltiin, että vika on päässäni. Minut ohjattiin mielenterveyspuolen potilaaksi.

Syksyn aikana kokeilin välillä palata töihin. Tein aluksi lyhennettyä työviikkoa ja sen jälkeen nelituntisia työpäiviä. Jouduin lopettamaan, koska Kela ei korvannut sairauspoissaolojani työnantajalle. Se oli katkera isku. Putosin taloudellisesti tyhjän päälle.

Tammikuussa 2016 olin ensimmäisen kerran psykiatrin vastaanotolla. Hänen diagnoosinsa oli epätyypillinen masennus.

Psykiatrin teettämässä testissä huhtikuussa todettiin myös lievä uniapnea. Hoidan sitä CPAP-laitteella.

Kävin säännöllisesti psykiatrin vastaanotolla, kunnes hän totesi elokuussa, ettei väsymyksen syy ole päässäni. Hän määritti syyksi hypersomnian.

Näin hoidettiin

Sain piristävän lääkityksen, joka lisäsi muutamia valveillaolotunteja vuorokauteen. En silti ole välttämättä hereillä, vaikka olen jalkeilla. Pääni nukkuu, eikä mikään tallennu muistiin.

Rankinta oli, kun jouduin kamppailemaan saadakseni apua. Hypersomnian hoitoon ei tunnu löytyvän erikoisosaamista julkisen terveydenhuollon puolelta. Samaan aikaan taistelin toimeentulosta. Minulle puhkesi ahdistuneisuushäiriö. Sain paniikkikohtauksiin lääkityksen, jota ilman en pärjäisi.

Nykyään apunani virallisten asioiden hoidossa on sosiaalityöntekijä. Hän toimii ikään kuin ulkoisena kovalevynäni ja auttaa täyttämään erilaisia lomakkeita.

Tässä ja nyt

Pahimmillaan nukuin 20 tuntia vuorokaudessa, nykyään keskimäärin neljätoista. Välillä tunnen toivottomuutta ajatellessani, että elämä menee ohi nukkuen.

Liikaunisuus kuormittaa parisuhdettakin. Puolisoni joutuu kantamaan vastuun kaikesta, laskujen maksusta kuusivuotiaan tyttären harrastuksiin. 19-vuotias poika asuu jo omillaan.

Toivon suunnattomasti, että hypersomnia osoittautuu väliaikaiseksi. Pari vuotta ennen sairastumista ylätiehengitysinfektioni pitkittyi eivätkä lääkkeet tepsineet. Haluan uskoa, että se laukaisi liikaunisuuden. Silloin minulla on mahdollisuus parantua ja saada elämäni takaisin.

Toisaalta olen jollain lailla sopeutunut. Olen löytänyt tavan elää tässä ja nyt. Vältän kielteisiä ajatuksia. Keskityn hyvään ja kauniiseen.

Viime vuonna kokeilin kuntoutuksessa neulahuovutusta. Se laukaisi halun tehdä käsillä. Keräsin sosiaalisen median kautta ryhmän, jonka kanssa olen valmistanut kynttilöitä, saippuoita ja heijastimia. Se on henkireikäni

The post Liikaunisuus sai Kiian nukkumaan jopa 20 tuntia vuorokaudessa appeared first on Seura.fi.

Anne Mattila: ”Olen uskonut itseeni aina”

$
0
0

Vuonna 2003 Anne valittiin Vuoden tanssittajaksi ja häneltä ilmestyi myös albumi Enkeleitä, onko heitä.© Kari Santala/OM-arkisto

Anne Mattilalla, 32, on salainen pahe. Hän kiroilee. Se on hupaisaa, koska voimasanojen käyttöön ei liity suuttumusta. Ne pulpahtelevat, kun Anne ei muista varoa.

”Olen sättinyt siitä itseäni”, Anne toteaa.

Toisaalta häntä naurattaa:

”Se vasta olisi hirveää, jos olisin niin hyvä, etten edes kiroilisi.”

Kun Anne Mattila oli neljätoista, hän sanoitti laulun Elämän peli. Siinä lauletaan: ”anna mennä vaan, et voi muutakaan, luota tulevaan, niin kyllä varmaan kaiken saat”.

Niin kävi. Kaikki Annen lapsuuden haaveet ovat toteutuneet. Hän viettää parhaillaan uransa 20-vuotisjuhlaa. Kotikuntaan Karvialle perustettu taidekahvila on avoinna neljättä kesää. Uuden näyttelyn avajaisissa 1. huhtikuuta julkaistiin myös Annen taiteesta ja runoista koottu kirja.

”Olen saanut elää onnellisten tähtien alla”, Anne kiittää.

Töitä ja uhrauksiakin unelmien toteutuminen on silti vaatinut.

Lapsuus

”Halusin jo lapsena esiintyä ja tuottaa iloa kaikille.” © Anne Mattilan kotialbumi

Lapsuuteni on vaikuttanut paljon siihen, mikä olen nyt. Kodin arvot antoivat suunnan elämälleni, kunnes kasvoin aikuiseksi ja aloin kasvaa omien kokemusteni kautta.

Minulla on kolme siskoa ja kolme veljeä. Suurperheessä kasvaminen opetti ottamaan muut huomioon ja jakamaan. Kotitalossa oli kaksi makuuhuonetta ja tupa. Nukuin siskonpetissä vanhemman sisareni Anniinan kanssa lähes siihen saakka, kun muutin pois kotoa 18-vuotiaana. Omaa rauhaa ei ollut. Kun halusin olla yksin, lähdin ulos.

Olen silti todella onnellinen suuresta perheestä. Kiitän sisaruksista joka päivä. Jollakin heistä on aina aikaa jutella kanssani. Tapaamme usein, sillä asumme kaikki Karvialla. Puolustamme toisiamme, iloitsemme toistemme onnesta ja tuemme, kun jollain on murheita. Kateutta välillämme ei ole ollut koskaan.

Meitä ei yritetty ohjata väkisin mihinkään suuntaan, vaan jokainen sai olla sellainen kuin halusi. Vanhemmat kannustivat paljon. Yksitoistavuotiaana sain tehdä ja jakaa julisteita, joissa oli puhelinnumero keikkatilauksia varten. Vanhemmat myös kuljettivat minua keikoille. Välillä olivat sisaruksetkin mukana.

Musiikki on ollut perheen yhteinen harrastus. Olemme esiintyneet ja levyttäneet yhdessä siskojeni kanssa. Päätoimisesti heistä keikkailee enää Anneli. Anniina ja Anitta tekevät lapsia.

Musiikki

Olen tiennyt aina, että minusta tulee laulaja. Jo lapsena halusin esiintyä ja tuottaa iloa kaikille, jotka meillä vierailivat. Minussa on ollut viihdyttäjän vikaa syntymästä saakka.

Esiinnyin ensimmäisen kerran julkisesti yhdeksänvuotiaana. Keikkailun aloitin yksitoistavuotiaana kauhajokelaisen Risto Ala-Ikkelän orkesterin solistina.

Tänä vuonna on kulunut 20 vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran levytin kappaleen kokoelmalevylle.

Osallistuin moniin laulukilpailuihinkin. 13-vuotiaana voitin jenkanlaulun Suomen mestaruuden.

Suuri yleisö oppi tuntemaan minut vuonna 2001 julkaistun Asfalttiviidakko-singlen myötä.

Olen uskonut itseeni aina. Ilmaiseksi menestys ei kuitenkaan ole tullut. Ura on vaatinut paljon työtä ja uhrauksiakin. Nuorena jätin suurimman osan ikäisteni riennoista väliin laulukeikkojen vuoksi. En silti koe, että nuoruus olisi jäänyt elämättä. Minulla on ollut nälkä oppia uutta ja pistää itseni äärirajoillekin.

Sisäinen palo laulamiseen ei ole hiipunut koskaan. Vaikein ajanjakso urallani oli vajaa kymmenen vuotta sitten. Tein valtavasti keikkoja. Ajoin satojatuhansia kilometrejä, eikä autossa ollut edes ilmastointia. Väsyin. Oli pakko hiljentää työtahtia. Muuten en olisi voinut jatkaa uraani näin pitkään.

Nykyään vanhemmat ja sisarukset pysäyttävät minut heti, kun huomaavat silmieni lurpsuttavan merkkinä väsymyksestä.

Tähtihetkeni

Kirka pyysi Sinut siinä nään -levynsä julkistamiskiertueelle syksyllä 2002. Tampere-talossa pidetyssä konsertissa hän luovutti minulle urani ensimmäisen kultalevyn. Olin ihaillut Kirkaa koko elämäni, ja hetki jäi ikuisiksi ajoiksi sydämeeni.

2004  Anne Mattila Kirkan kainalossa. Kuva on hänen kesäkonsertistaan Urjalasta. © Kai Gustafsson/AOP

Taide

Eräs pariskunta kävi usein keikoillani. Sitten mies tuli yksin. Hän alkoi itkeä, kun kysyin, onko kaikki hyvin. Hän kertoi vaimonsa kuolleen. Ajaessani kotiin aamuyöllä näin järvessä vierekkäin kaksi joutsenta ja yhden yksinään niistä taaempana. Se muistutti puolisoaan kaipaavasta miehestä. Kotiin päästyäni maalasin näkemästäni taulun ja kirjoitin siitä runon.

Monet kertovat minulle elämäntarinoitaan. Usein muiden murheista tulee omiani, ja ne alkavat painaa. Saan ne pois sisimmästäni, kun maalaan niitä tauluiksi ja puran runoiksi.

Olen piirtänyt ja maalannut aina. Taiteen tekeminen on yhtä suuri intohimo kuin musiikki. En voisi luopua kummastakaan. Mikrofoni ja sivellin ovat yhtä tiukasti kiinni minussa. Jo lapsena ajattelin, että maalaan viikolla ja laulan viikonloppuisin. Nykyään pidän pitkiä keikkataukoja ja saatan keskittyä maalaamiseen monta kuukautta peräkkäin.

Kuljetin taulujani näyttelyihin eri puolille Suomea, kunnes vuonna 2013 ostin Karvialta punaisen mökin pihapiireineen. Halusin pysyvän paikan, missä voin esitellä taulujani. Pihapiiriin loin taidepolun, jonka varrella olevissa rakennuksissa on taulujani. Viime kesänä kävijöitä oli jo 20 000.

Gallerian yhteydessä olevaa kahvilaa pyörittää äitini. Hän rakastaa leipomista ja sitä, että saa olla tekemisissä ihmisten kanssa. Hän on sanonut elävänsä nyt omaa unelmaansa. Kahvilan perustaminen on kiitokseni äidille kaikesta hänen tekemästään työstä.

Äskettäin huutokauppasin yhden tauluni syöpälasten hyväksi. Näyttelyn taulut eivät ole myytävänä. En halua mitata taidettani rahalla ja ylipäänsä inhoan rahasta puhumista. Toinen syy on se, etten malta luopua niistä.

Tauluja on kertynyt vuosien mittaan yli kaksisataa. Kodin seinillä niitä ei ole, koska näkisin vain jatkuvasti korjattavaa ja muutettavaa.

2008 teimme siskojeni Anittan, Anniinan ja Annelin kanssa kymmenen konsertin kiertueen. © Pekka Nieminen/OM-arkisto

Parisuhde

Jokaisen on oltava onnellinen itsensä kanssa. En voisi vaatia ketään tekemään minua onnelliseksi enkä tarvitse siihen parisuhdetta. En ole koskaan tuntenut pakkoa seurustella vain seurustelun vuoksi.

Arvostan sitä, että olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa ajatukset kohtaavat ja on hyvä olla. Olen todella onnellinen tällä hetkellä.

Mottoni: Unelmoi kuin eläisit ikuisesti, elä kuin sinulla olisi vain tämä päivä.

Asun avoliitossa bändissäni rumpuja soittavan Kari ”Kille” Tenkulan kanssa. Olemme kihloissa, mutta emme suunnittele häitä. En ole koskaan kuulunut haluan naimisiin -osastoon. Sitoutua voi muutenkin kuin solmimalla avioliiton. Pohjalaisten sanoin: rakastan ja ilmoitan, jos tilanne muuttuu.

Hän on muusikko, mikä on iso etu. Ajattelemme asioista samalla tavalla. Hän on kannustava ja ymmärtävä. Sovitun yhteisen menon peruminen ei haittaa häntä, jos saan inspiraation säveltämiseen, maalaamiseen tai sanoittamiseen.

Rakensimme kodin yhteyteen studion yhteiseksi työpaikaksi 2011. Minä sävellän, hän sovittaa.

Kille on minua 18 vuotta vanhempi, mutta en ajattele ikäeroa. Pitää nauttia auringonpaisteesta tänään, koska kukaan ei tiedä huomisesta.

Sisaruksillani on yhteensä kymmenen lasta, yhdestoista syntyy pian. Rakastan lapsia, mutta biologinen kelloni ei tikitä enkä ole koskaan potenut vauvakuumetta. Olen tunteella eläjä ja luotan kohtaloon. Kaikki tapahtuu niin kuin on tarkoitus, eikä asioita voi pakottaa. Jos jossain vaiheessa alan kaivata omaa lasta, on oikea aika.

Olen pitänyt parisuhteeni poissa julkisuudesta aina. Haluan pitää tietyt asiat vain itselläni. Rakkauttani tai sydänsurujani en jaa. Äiti on paras ystäväni, mutta en kerro niistä hänellekään. Hän on itsekin sanonut, että parisuhdeasiat ovat kolmannen korvapuusti.

”Minussa on työmiehen vikaa. Tartun hommiin saadakseni asiat eteenpäin. Väkisin jynttäämistä tekeminen ei silti saa olla”, Anne toteaa.

Uskallus

Vastoinkäymisiä ja suruja tulee varmasti, mutta silloinkin asenne ratkaisee. Voin valita, miten niihin suhtaudun. Sen ymmärtäminen on osa onnellisuutta.

Sisälläni on rauha. Olen elänyt hyvällä fiiliksellä aiemminkin, mutta nyt vielä entistä enemmän. Uskallan tehdä ja sanoa juuri sen, mitä itse elämältä haluan.

Koen olevani vasta urani alkumetreillä, lukion käynyt ja korkeakouluun siirtymässä. Alussa lauloin pelkästään tanssilavoilla, nykyään suuri osa esiintymisistä on konsertteja. Tulevaisuudessa niiden osuus varmasti kasvaa yhä. Konserteissa istuva yleisö ehtii hiljentymään tekstien pariin herkemmin kuin tansseissa.

Kirjoittamani runot ovat tarinoita maalauksistani. En ole ajatellut ryhtyä runoilijaksi, mutta en sulje sitäkään pois. Jos pöytälaatikko on jonain päivänä täynnä, voi kirjoituksista syntyä elämänkerta.

Tällä hetkellä haaveilen jo uudesta levystä ja seuraavasta näyttelystä.

Lue myös:

Salama iski Anne Mattilaa

The post Anne Mattila: ”Olen uskonut itseeni aina” appeared first on Seura.fi.

Helena Ahti-Hallberg poikiensa kasvatuksesta: ”Välillä käytin radikaaleja otteita tehdäkseni asian varmasti selväksi”

$
0
0

Helena Ahti-Hallberg, 49, ja Emil Hallberg, 21, ovat eri mieltä. Helenasta kodin pihapiirissä kesän ajan tepastelevat neljä maatiaiskanaa ovat hellyttäviä. Emilistä ne pitävät kamalaa ääntä.

Kukin kana munii munan päivässä, mutta se ei ole tärkein syy niiden pitämiseen. Perheen kahden koiran, parta-agaman ja kanojen kanssa Helena toteuttaa vahvaa hoivaviettiään.

”Tykkään huolehtia ja olla tarpeellinen. Kanaemo”, hän kiteyttää.

Emil kiittää:

”Äidin paras puoli on toisten tarpeista huolehtiminen.”

Sen merkitys on korostunut viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana, jolloin tanssinopettajaksi tähtäävä Emil on näytellyt Onni ”Tale” Taalasmaata televisiosarjassa Salatut elämät.

Kanat eivät ole ainoa asia, mistä Helena ja Emil ovat eri mieltä. Siitä huolimatta he eivät muista koskaan riidelleensä.

”Meillä puhutaan asioista suoraan ja oikeilla nimillä”, Helena kertoo.

Lisäksi hänellä on kyky löytää ratkaisu, joskus radikaalikin, esiin tuleviin ongelmiin.

Yhteistä aikaa

Helena rakastui tanssiin kymmenvuotiaana, kun äiti vei hänet katsomaan tanssikilpailua. Häntä kiehtoivat pukujen röyhelöt ja kimallus. Vanhempien vastustuksesta huolimatta hän loi uran ensin kilpatanssijana ja perheen perustamisen jälkeen tanssinopettajana.

Se ei ollut pienten lasten äidille unelmatyö.

”Olin työssä illat ja podin huonoa omatuntoa siitä, että lasten isä peitteli heidät sänkyyn iltaisin.”

Halu olla äidin kanssa ohjasi Emiliä puolitoista vuotta vanhemman Antonin harrastamaan tanssia. Kuusivuotiaana Emilkin halusi mukaan.

”Olin hirveän kateellinen veljelleni siitä, että hän sai viettää aikaa äidin kanssa”, Emil muistaa.

Antonin kiinnostus tanssiin lopahti pian, mutta Emil jatkoi. Aluksi syynä oli vahva kilpailuvietti.

”Halusin aina voittaa. Sitten huomasin, että lajissa on kaikki toivomani: urheilua, tiimityötä, taiteellisuutta, musiikkia ja mahdollisuus esiintyä.”

Helena näki Emilin lahjakkuuden jo ensimmäisillä tanssitunneilla, mutta kannusti muidenkin harrastusten pariin. Emil soitti sähkökitaraa ja -bassoa sekä tenoritorvea, oli mukana koulun musiikkiluokan esityksissä ja kokeili golfiakin. Tanssista hän ei aikonut missään vaiheessa luopua.

”Kaikkeni tein avatakseni hänelle jonkun toisenkin oven, mutta epäonnistuin”, Helena hymyilee.

Helenan mielestä Emilin kannattaisi pyrkiä teatterikorkeakouluun. Emil on eri mieltä: ”Sen ohella en voisi tanssia.” Helena arvostaa Emilin elämänasennetta, jonka mukaan moka on lahja. ”Hän ei jää virheisiin vellomaan. Se on hyvä keino selviytyä vastoinkäymisistä.”

Radikaaleja otteita

Helena valmentaa Emiliä edelleen latinalaistansseissa. Harjoitussalissa he ovat valmentaja ja oppilas, kotona ja kisamatkoilla äiti ja poika. He ovat liukuneet roolista toiseen lähes kivuttomasti.

Murrosiässä Emil alkoi ilmaista omia mielipiteitä tanssikuvioista.

”Totesin, että joko tehdään niin kuin neuvon tai lähden kahville”, Helena muistaa.

Kiukuttelua Emil kokeili kerran. Helena lopetti sen alkuunsa:

”Nyt puhuu murkku, enkä jaksa niitä juttuja kuunnella.”

Kun hän illalla palasi töistä kotiin, oli etuoveen teipattu käsinkirjoitettu lappu: ”Anteeksi, se oli murkku.”

Emil ei harrastanut ylilyöntejä alkoholin käytössäkään. Siihen vaikuttivat Helenan kasvatusmenetelmät.

Emil oli kolmetoista, kun isoveli Anton tuli humalassa kotiin. Helena istutti pojan autoon ja vei poliisiasemalle.

”Puhalluttakaa ja lukekaa lakia”, hän ohjeisti virkamiehiä.

Seuraavana aamuna hän laittoi pahoin voivan pojan syömään pekoniaamiaista. Antonille riitti yksi opetus ja Emilille sen näkeminen.

”Välillä käytin radikaaleja otteita tehdäkseni asian varmasti selväksi”, Helena nauraa.

Muurahaisia housuissa

Emil päätti kolmetoistavuotiaana, että hänestä tulee tanssinopettaja.

”Tiesin, ettei koulunpenkki ole minua varten”, hän kertaa.

Helena oli nähnyt sen jo aiemmin.

”Emil on ikiliikkuja, hänellä oli jo alaluokilla muurahaisia housuissa. Paikallaan oleminen oli vaikeaa. Sovinkin opettajan kanssa, että hän saa tunnilla välillä hakea lasin vettä tai nousta ylös.”

Keskittymiskyvyn puute näkyi tanssitreeneissäkin. Helena ratkaisi ongelman liimaamalla post-it-lappuja tanssisalin peiliin.

”Emil kävi kymmenen minuutin välein lukemassa, mitä pitikään treenata.”

Helena ei vaatinut koulumenestystä eikä pistänyt vastaan, kun Emil lopetti koulunkäynnin peruskoulun yhdeksännen luokan jälkeen. Sen sijaan tanssimiseen Emilin oli sitouduttava sataprosenttisesti.

”Tanssi on parilaji. Toiselle ei voi sanoa, että minulla on nyt parempaa tekemistä kuin harjoitella kanssasi. Treeneihin mennään, vaikka koulussa olisi disko.”

Helena ei ole silti kertaakaan pakottanut Emiliä tanssimaan. Ei edes silloin, kun poika itkien vetosi väsymykseensä matkalla treeneihin.

”Ojensin puhelimen ja kehotin ilmoittamaan parille, ettei hän tule. Sitä hän ei halunnut tehdä.”

Kipeänä Emil sai olla koulusta pois, mutta tanssitreeneistä vain kuumeessa.

”Kipeä käsi ei estä jalkojen käyttö. Sitä paitsi paljon oppii kuuntelemallakin. Emil on viettänyt paljon aikaa treenisalin nurkassa havainnoiden, huomioiden ja muistiinpanoja tehden”, Helena toteaa.

Leijuminen kielletty

Emil aloitti Salkkareiden Onni ”Tale” Taalasmaana vuonna 2011. Kyseessä piti olla kolmen kuukauden pesti, mutta loppua ei ole näköpiirissä vieläkään.

Yhdeksännen luokan ajan Emil aloitti koulun kahdeksalta, meni sen jälkeen sarjan kuvauksiin ja sieltä edelleen tanssiharjoituksiin. Kotiin hän ehti vasta iltakymmeneltä.

”Aloin väsyä ja olla kiukkuinenkin”, Emil toteaa.

Vanhemmat kuljettivat Emilin paikasta toiseen, koska siirtymät eivät onnistuneet julkisilla välineillä.

Suurin huoli Helenalla oli Emilin ruokailusta. Hän määritti sykemittarilla Emilin päivittäisen kaloritarpeen kahden viikon ajan. Rankimpina päivinä kaloreita kului viisituhatta.

”Tein kippokaupalla ruokaa, jota toimitin työ- ja treenipaikoille. Ruoan hajasijoittelulla varmistin, että päivittäin tarvittava kalorimäärä täyttyy.”

Muisto hymyilyttää.

”Olen ratkaisukeskeinen.”

Televisiorooli teki Emilistä julkisuuden henkilön. Helsingissä hän saa kulkea pääasiassa rauhassa, mutta pääkaupunkiseudun ulkopuolella ihailijat pyytävät nimikirjoituksia ja kaverikuvia ruuhkaksi asti.

”Vanhemmat ohjeistivat jo alussa, että niihin on oltava aina aikaa. Ihmisiä on kohdeltava ystävällisesti, vaikka olisi kiirekin”, Emil kertaa.

Onko suosio noussut päähän missään vaiheessa?

Emil pudistaa päätään. Siihen ei ole mahdollisuutta.

”Meillä ei leijuta, ei yhtään. Jos siihen on pienintäkään viitettä, komennan jalat maahan ja takaisin todellisuuteen”, Helena vakuuttaa.

Hän arvioi kasvatusperiaatteitaan konservatiivisiksi.

”Lapsista täytyy tulla sellaisia, että heidät kehtaa laskea syömään kenen kanssa tahansa.”

Helena vilkaisee Emiliä ja lisää:

”Emme ole ihan huonoa duunia tehneet.”

Helena Ahti-Hallberg tutkii tiliotteet

Reilu vuosi sitten Emil muutti kodin piharakennukseen remontoituun asuntoon. Lukon oveensa hän asensi vasta vähän aikaa sitten.

”Äiti pistäytyy luonani vähän liiankin vapaasti. Aiemmin hän ei edes koputtanut. Nykyään koputtaa, mutta avaa oven puolen sekunnin päästä.”

Hän sen sijaan koputtaa aina mennessään vanhempiensa luokse.

”Ihan turhaan”, Helena huomauttaa.

Emil saa palautetta, jos hänen asuntonsa ei ole Helenan mielestä riittävän siisti. Myös taloudenpitoa käydään läpi tietyin väliajoin.

Helena on halunnut kasvattaa lapsensa tarkkaan taloudenpitoon. Emilin palkka televisiotyöstä meni alusta alkaen omalle tilille, mutta maksukortin hän sai vasta täysi-ikäisenä. Siihen asti hänen piti pyytää tarvitsemansa rahat vanhemmilta ja perustella tarpeensa.

”En halunnut, että hänellä on käytössään enempää rahaa kuin ikäisillään”, Helena Ahti-Hallberg perustelee.

Hän tulostaa yhä välillä Emilin tiliotteen, jotta he voivat tutkia yhdessä, mihin rahaa on kulunut.

”Rahankäyttö on yksi asia, missä äitinä voin häntä tukea ja neuvoa.”

Elämän kaikkia osa-alueita he eivät jaa.

”En kerro parisuhteistani julkisuudessa enkä äidille.”

Helenalta puolestaan on turha kysyä, miten hän kokee Emilin roolin vaatimat vähäpukeiset kohtaukset.

”En ole seurannut sarjaa Emilin ensimmäisen vuoden jälkeen.”

Elämän tärkein

Emil säästää ASP-tilille ensimmäistä omistusasuntoa varten. Helena Ahti-Hallberg toivoo, ettei hän muuta kovin kauas kodista tulevaisuudessakaan. Hänellä on suunnitelma sen varalle:

”Naapuritalo on myynnissä. Hän ei vielä halua asua niin isossa talossa, mutta voisi ostaa sen tulevaisuutta varten.”

Helenan mielessä siintää aika, jolloin Emilillä on oma perhe. Hän voisi auttaa lasten hoidossa. Jo nyt lempipuuhaa on touhuta naapurissa asuvan Antonin Violan, 3, kanssa.

”Toivon perheyhteisömme pysyvän yhtä läheisenä ja tiiviinä kuin se on nyt. Perhe on elämässäni ehdottomasti tärkeintä.”

Emil nyökkää. Perhe on hänellekin korvaamaton.

Helenan pusero Garcia Jeans, hame Ted Baker. Emilin paita Michael Kors, housut Sand/ Stockmann. Sohva Ligne Roset/ Skanno

The post Helena Ahti-Hallberg poikiensa kasvatuksesta: ”Välillä käytin radikaaleja otteita tehdäkseni asian varmasti selväksi” appeared first on Seura.fi.


Seuran arkistosta: Tommy ja Carita Hellsten: ”Emme eläneet lainkaan”

$
0
0

Tommy ja Carita Hellsten eivät enää tarvitse kovaa tuulta viettääkseen onnistuneen purjehdusloman. Kirjailija-terapeuttipariskunta odottaa alkaneen kesän veneilyiltä ennen muuta rauhaa ja lepoa.

”Seikkailukiintiö on nyt täysi”, Tommy julistaa.

Niinpä Hellstenien 43-jalkaista Hans Christian -purjevenettä ei suunnata tänä kesänä länteen. Se kellunee kippareidensa kuusiviikkoisen loman ajan kotimaan vesillä.
Levollinen loma on Hellsteneille tarpeen. Viimeksi kuluneet kaksi vuotta ovat olleet pariskunnan yhteisistä vuosista rankimmat. Vaarassa ovat olleet niin yhteinen yritys, koti kuin parisuhdekin.

Tommy ja Carita Hellstenin syöksy alkaa

Syksyllä 2011 Tommyn ja Caritan oli pakko myöntää, ettei heidän terapiaa ja mentorointia sekä koulutusta tarjoavan yrityksensä toiminta ollut taloudellisesti kannattavaa.

Liiketoiminnan laajentaminen alkoi kiinnostaa. Sitten myyntiin tuli valmennusyritys, jonka kanssa he olivat tehneet yhteistyötä jo jonkin aikaa. Hellstenit eivät syöksyneet yrityskauppaan suin päin. Päätöstä varten he ostivat ulkopuolistakin asiantuntemusta.

”Kaikki indikaattorit näyttivät ylöspäin”, kuvaa Tommy.

Menestyksen piti olla taattu. Tommy ja Carita Hellsten pistivät sen puolesta likoon kaiken omistamansa. He ottivat satojen tuhansien eurojen velan, jonka vakuudeksi pantattiin kotikin.
Sitten tapahtui asioita, joita kukaan ei voinut ennakoida etukäteen. Onnettomuuksia, sairastumisia, irtisanoutumisia.

Pariskunta heräsi jokaisena aamuna edellispäivää epätoivoisempaan tilanteeseen. Huhtikuussa 2012 Tommyn 60-vuotislahjaksi saama unelmapurjehduskin vaihtui painajaiseksi. Suomalaisryhmän yhdeksänpäiväinen retki Azoreilta Irlantiin muuttui myrskyn kourissa todelliseksi taisteluksi selviytymisestä.

”Oli hetkiä, jolloin en tiennyt, palaanko matkalta elävänä”, Tommy myöntää.

Tuuli puhalsi 25 metriä sekunnissa. Aluksesta hajosivat lämmitin, generaattori ja apumoottori. Purjeita repesi. Tommy makasi seitsemän päivää merisairaana kansivahtivuoroaan lukuun ottamatta.

”Eräänä yönä yllätin itseni miettimästä, mikä on paras tapa hukkua. Vetäisenkö keuhkot kerralla vettä täyteen?”

Vaiherikas purjehdus päättyi onnellisesti, mutta kurimus jatkui maissa.

Pohjakosketus

Tommy Hellstenin ensimmäinen, klassikoksi noussut kirja Virtahepo olohuoneessa julkaistiin 1991. Sen jälkeen hän on kirjoittanut lukuisia elämäntaitoja käsitteleviä menestysteoksia.

Turvattomuuden tunne on hänelle kuitenkin varsin tuttu. Se juontaa lapsuudesta alkoholistien perheessä.

”Olen ollut pitkään vakuuttunut siitä, että aina käy huonosti.”

Syksyllä 2012 näytti, että ajatus toteutuu.

”Ostamamme yritys hajosi lopullisesti käsiimme. Jäljellä oli enää siihen liittyvä velka.”

Tommyn mielessä myllersivät varsinaiset egon murskajaiset. Jäikö elämäntyöstä jäljelle vain tuhkakasa?

”Olen luonut itselleni ihmisarvoa sillä, että olen pätevä ja menestynyt. Sen piti purkautua, jotta turva löytyisi syvemmältä.”
Caritalle yrityksen kaatuminen ei ollut suurin uhka.

”Yrityksiä tulee ja menee, mutta työ voi silti jatkua. Tässä iässä suurin pelkoni oli kodin menetys.”

Hän on hetken hiljaa. Tuskallisimpina hetkinä hän valmistautui vielä suurempaan luopumiseen.

”Minun on mentävä, ellei muutosta tule. Rakastan, mutta minun on pakko pelastaa itseni”, hän sanoi Tommylle.

Pariskunnan työtahti oli ollut kova jo ennen yrityskauppaa. Sen jälkeen se oli hillitön.

”En kestänyt enää, että kaikki pyöri yrityksen ympärillä. Se oli aina tärkein, aina numero yksi”, Carita perustelee.

Ei ihme, että parisuhde kärsi.

”Tämä on ollut kaikkein rankin vaihe suhteessamme”, Carita sanoo.

Tosin helppo ei ollut parin alkutaivalkaan.

Vuonna 2013 Tommy ja Carita Hellsten kertoivat löytäneensä itsestään uusia vahvuuksia. © Kari Hautala/Kuvaryhmä/SKOY

Universumin puhuttelu

Carita ja Tommy tunsivat toisensa ulkonäöltä jo lapsina varttuessaan Loviisassa.

Kumpikin solmi tahollaan avioliiton ja sai kolme lasta. 80-luvun alussa heistä tuli perheystäviä. Keskinäinen vetovoima tuntui jo silloin.

”Nauroimme samoille asioille. Jäimme aina juttelemaan keskenämme, vaikka muut lähtivät”, he kertaavat.

90-luvun lopulla kummankin avioliitto rakoili pahasti. Tommy muistaa ajalta epätoivoisena lausumansa rukouksen:’

”Anna minulle nainen. En enää jaksa olla yksin yhdessä.”

Käännekohta oli tiistai 13.7.1999. Carita ja Tommy viettivät yhteisen päivän Ahvenanmaalla. Carita halusi hetkeksi hiljentymään Saltvikin kirkkoon, ja Tommy lähti mukaan seuraksi. Heidän istuessaan vierekkäin Tommyn mieleen nousi jälleen rukous:

”Tässä on se nainen, jonka kanssa haluan elämäni jakaa. Miksi en häntä saa?”

Vasta jälkeenpäin hän oivalsi, että Carita oli istutettu hänen vierelleen vastauksena ensimmäiseen rukoukseen.

”Se oli universumin tai jumalan puhuttelu. Uskokaa jo, te kuulutte yhteen.”

Päivä sinetöi tulevaisuuden. Kumpikin erosi liitoistaan. Mutta avioeroja seuranneet vaikeudet kestivät pidempään kuin he olivat osanneet aavistaa.

”Olimme tilanteessa tiiviisti yhdessä”, lausahtaa Carita.

Kahden viime vuoden vaikeuksissa he sen sijaan tunsivat olevansa usein yksin.

”Näimme, mitä toinen kävi läpi. Oma tuska oli silti liian suuri. Emme aina jaksaneet ottaa osaa toisen suruun.”

Omassa nurkassa

Hellstenien Sipoossa olevan huvikumpumaisen kodin ikkunasta näkyy pieni järvi. Useaan kertaan laajennetun, kolmikerroksisen talon huoneissa on kodikas tunnelma.

Melkein vuoden ajan talossa lähes ainoa ääni iltaisin kuului televisiosta.

”Kumpikin huohotti omassa nurkassaan”, Tommy havainnollistaa.

He eivät keskustelleet, kutsuneet kylään ystäviään tai käyneet missään. Voimavarat käytettiin selviytymiseen.

”Emme eläneet normaalia elämää”, miettii Carita.

”Emme eläneet lainkaan”, korjaa Tommy.

Nukkumaan he menivät aikaisin, mutta unen saanti oli vaikeaa tai uni katkonaista.

”Heräsinpä mihin aikaan tahansa, koski ensimmäinen ajatus ahdinkoam me. Kieriskelin lakanoissa tuskan ja pelon hiessä”, toteaa Tommy.

Jatkuva stressi nakersi terveyttä. Carita kärsi jatkuvista rytmihäiriöistä, Tommylle puhkesi psoriasis. Luovuttaminen alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta.

”Kuvittelin meidät saaristoon pieneen mökkiin elämään pientä elämää. Se houkutteli.”

Konkurssi ei ollutkaan enää yksinomaan kauhistus.

”Jos olisi ollut nappi, jota painamalla kaikki olisi ollut ohi, olisimme painaneet monta kertaa”, Tommy uskoo.

He myönsivät, että pelastumiseen tarvittaisiin ihme. Sitten niitä tapahtuikin useita.

Ihmeitä tapahtuu

Hellstenien yritys sai yllättäen suuren veronpalautuksen joulukuussa 2012. Tammikuussa 2013 löytyi suurin piirtein saman summan edestä laskuttamattomia saatavia.

Rahattomuus siirtyi aina kuukaudella eteenpäin. Caritan ja Tommyn avuksi oli jo aiemmin ilmoittautunut kaksi yhteistyökumppania. Liike-elämän taiturit ryhtyivät nostamaan Hellstenien kriisissä olevaa yritystä pinnalle. Rönsyjä karsimalla yrityksestä alkoi karsiutua elinkelpoinen.

”Löysimme entistä fokusoidummin identiteettimme. Nämä vaiheet olivat tarpeen”, Tommy sanoo.

Maaliskuussa Carita ja Tommy sanoivat ensimmäinen kerran ääneen, että pahin vaara on ohi. He selviytyisivät. Kaikki ei kuitenkaan palaisi ennalleen.

”Olin takertunut työhöni. Huomasin selviäväni hengissä, vaikka minut ravistettiin siitä irti”, pohtii Tommy.

Hän löytää aihetta jopa kiitollisuuteen.

”Ymmärsin säilyväni rakastettuna, vaikka en itse osannut itseäni kantaa.”

Tommy vertaa kokemusta myrskyn yllättämään purjehdukseen Atlantilla.

”En koskaan halua kokea uudestaan, mutta toisaalta en antaisi kokemusta poiskaan.”

Tommy ja Carita Hellsten olivat muutamia vuosia sitten konkurssin partaalla. © Kari Hautala/Kuvaryhmä/SKOY

Uusi levollisuus

Vaikeina vuosina Tommy purki ajatuksiaan mietelauseisiin. Niiden pohjalta Carita ja Tommy kirjoittivat äskettäin ilmestyneen Levollisuuden kirjan (Kirjapaja).

Entä miten Carita löysi levollisuuden uudestaan? Hän oppi turvaamaan itseensä aiempaa enemmän.

”Tähän saakka olen pitänyt Tommystä kiinni, tapahtuipa mitä hyvänsä. Nyt olen päästänyt irti ja luotan itseeni. Jos tämä laiva uppoaa, minä en huku mukana.”

Tulevaisuudessa Carita ja Tommy panostavat myös vapaa-aikaan.

”Otamme takaisin oikeuden elää omaa elämää. Meillä on paljon yhteistä, kun huolehdimme, että siihen riittää aikaa ja energiaa.”

Alkaneena kesänä he nauttivat erityisesti puutarhatöistä ja purjehtimisesta. Aiempina kesinä veneellä on suunnattu länteen, nyt vene aiotaan kiinnittää kotivesien luonnonsatamiin.

”Vietämme mahdollisimman rauhallisen kesän.”

Caritalle täydellinen kesäaamu alkaa veneessä verkkaisesti. Hän saattaa loikoilla tunninkin ennen ylösnousua. Sen jälkeen hän käy uimassa ja keittää aamukahvit.

”Sitten vain ollaan.”

Juttu on julkaistu alunperin Seurassa numero 30/2013.

The post Seuran arkistosta: Tommy ja Carita Hellsten: ”Emme eläneet lainkaan” appeared first on Seura.fi.

Laulaja Katri Helena: ”Heittäytyminen ei ollut helppoa”

$
0
0

Katri Helena Kalaoja, 71, ei kulje tähden viitta harteillaan vapaa-aikana. Sen sijaan hänen käsissään ovat usein saha, vasara ja porakone. Äskettäin hän rakensi Askolan kodin varastoon tarvitsemansa hyllyn talonkorjauslaudoista.

Kulottamisenkin Katri hallitsee. Tosin viimeksi hän intoutui antamaan tulelle liikaa tilaa ja poltti vahingossa myös veneen.

Lauluestradien kuningatar ja oman kodin talonmies. Mikä heitä yhdistää?

”Pohjavire, joka pitää kiinni elämässä. Tapa suhtautua elämässä eteen tuleviin kokemuksiin”, Katri miettii.

Lapsuus

Olen ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni saamastani itseluottamuspaketista. Äidin ja isän vankkumaton luottamus ja hyväksyminen olivat tärkeimmät peruspilarit elämään.

Asuimme maalla Tohmajärvellä ja elimme köyhää, mutta tervettä tehdasyhdyskunnan elämää. Vanhempani uskoivat työntekoon, omien käsien voimaan ja maalaisjärkeen. Isä muistutti aina, että ”minkä lupaat, sen pidät”.

Kaksi vuotta vanhempi veljeni kuoli puolivuotiaana eli ennen syntymääni aivokalvontulehdukseen. Se oli vanhemmilleni suuri trauma ja heijastui minuunkin. Ainoana minua suojeltiin. Tunsin myös, että minun piti olla äidille tyttö ja isälle poika.

Olin lapsena rohkea ja peloton. Äiti oli kauhuissaan kuultuaan, että laskin talvella poikien kanssa ison kuusen latvasta oksia pitkin maahan. Toisaalta halusin myös pukeutua pönkkähameisiin.

En vieläkään koe olevani yltiö-naisellinen. Työn ulkopuolella, kotioloissa, suosin rentoa pukeutumista, sellaista verkkari- ja kottikärryosastoa.

Äiti innosti laulamaan, ompeli minulle vaatteita ja katsoi, että poskipunani oli kohdallaan. Isä kyseenalaisti laulajan ammatin aluksi, mutta hyväksyi sen nähtyään, että pärjään ja tulen toimeen.

Kun muutin Helsinkiin, epäilin riittämistäni maalta tulleena ja tavallisen työläisperheen tyttönä. Myöhemmin ymmärsin, ettei lähtökohtaa tarvitse piilotella.

Laulaminen

Laulajan ura oli jo lapsena unelmani. Elämän varrella on ollut paljon sen toteutumista edesauttavia tekijöitä. Äidin ja isän silmäteränä totuin huomioon, joten sen kohteena oleminen oli luontaista myös yleisön edessä.

Viidentoista vuoden ajan aviopuolisonani oli muusikko, joka tuki, neuvoi ja auttoi minua kaikessa. Saimme kolme lasta, joiden isovanhemmat antoivat meille kaiken tuen, mitä ikinä tarvitsimme. Heidän avullaan pystyimme jatkamaan työn tekoa.

1979. Euroviisut Jerusalemissa oli monipuolinen elämys.

Kaiken jälkeen uskon, että tehtäväni tässä elämässä on ollut laulaa ja tuottaa hyvää mieltä.

Kuusikymppisenä olin valmis vähitellen hiipumaan urallani. Joku yläkerrassa ajatteli, ettei tehtäväni ollut vielä suoritettu. Hän johdatti tielleni Tommi Liimataisen, joka sanoi, että et todellakaan vielä lopeta laulamista. Innostuin uudelleen.

Tänä kesänä esiinnyn pitkästä aikaa myös tanssilavoilla. Olen koonnut festariohjelman, tuttuja lauluja, joita voi kuunnella kuin konsertissa tai tanssia niiden tahdissa.

Vuosi 2018 on urani 55:s. Jos suunnitelmat toteutuvat, on silloin luvassa jotain yllättävää musiikin saralla.

Jo kuluvana vuonna olin mukana kahdessa uudentyyppisessä hankkeessa. Alkuvuonna sain oman nimikkomalliston, jossa on lahjatavaroita ja saappaatkin. Toukokuussa esiteltiin Tähdet-korusarja, jonka olen itse suunnitellut.

Tällaiset ideat eivät olisi tulleet minulle mieleenkään. Tommi niitä ehdotti ja minä sanoin: no kokeillaan!

Yllätykset

Aviopuolisoni Timo Kalaojan yllättävä kuolema vuonna 1988 oli elämäni ensimmäinen suuri yllätys. Se pysäytti täydellisesti. Sameaa aikaa oli kauan. Oli kuin minusta olisi amputoitu pois puolet. Sen tilalle oli kasvatettava oma minuus, uskallettava yksin, eikä se tapahtunut hetkessä tai kivuitta.

Vuosienkin kuluttua hain ehkä ihan sokeasti samaa tunnetta, yhteyttä ja turvallisuutta, joita koin Timon kanssa. Tein kuitenkin valinnan ihmissuhteessa uskoen hyvään. Minun oli koettava kaikenlaista huomatakseni, millä motiiveilla ja miksi valintani tein. Toinen ei ollut paha tai huono, ainoastaan oma itsensä. Sen myöntäminen oli hyvin vapauttavaa ja riemastuttavaa. Ei ollut tarvetta syyttää ketään, ei edes itseäni.

Jos eroaa riidoissa eikä pysty sopimaan asioita, jää jotain kesken. Silloin suhde ei ole vielä täyttänyt tarkoitustaan.

Jollain tasolla olen aina tiennyt, että pärjään. Kun Timon ruumista työnnettiin kylmiöön, sanoin hänelle: ”Minä selviydyn, hoidan lapset ja kaiken, mikä minulle jää. Mene rauhassa.”

Usko tuon-puoleiseen auttaa surun hetkellä. ”Minulla on vankka tietoisuus, että hän, joka lähtee, pääsee hyvään paikkaan.”

Herääminen

Muutama päivä Timon kuoleman jälkeen aloin saada häneltä viestejä. Jokin voima vei minua, oli otettava kynä käteen. Ajatuksiini alkoi tippua sanoja, joita kirjoitin muistiin. Se oli vähän samanlainen pysähtynyt tila kuin meditaatio.

Tunsin valtavaa toivoa ja iloa. Sitten tunsin, että olen tiennyt tämän. Timo oli vain siirtynyt toiselle tasolle. Se auttoi jatkamaan ja antoi voimani takaisin. Siitä alkoi myös henkinen herääminen.

Minulla on vankka tietoisuus siitä, että tästä elämästä lähtijä pääsee hyvään paikkaan. Minulla on tuonpuoleisessa monia oppaita eikä siihen uskominen ole ristiriidassa kristinuskon tai minkään muun uskon kanssa.

Tuonpuoleisen merkitys korostui, kun poikani Juha kuoli sairauskohtaukseen keväällä 2009. Sain paljon viestejä myös häneltä.

Vuonna 2014 julkaistu kirjani Taivaan tie koostuu muun muassa Timon ja Juhan lähettämistä viesteistä. Samaan aikaan ilmestyi samanniminen, ammattilaisten sanoittama levy.

Tämä elämä ei ole ainoa, mutta se on erittäin tärkeä, koska se antaa eväät tulevalle. Jokainen ajatus ja teko on tienviitta. Olen ollut aina hyvän puolella. Kaikki, mitä lähetän, tulee takaisin. Sen vuoksi lähetän mieluummin hyvää.

Olen laulaja, mutta nykyään voin ehkä antaa myös puhein ajattelemisen aihetta. Viihdyttämisen rinnalle on tullut sitä syvempi pyrkimys.

Perhe

Välillä mietin aikaa, jolloin en enää laula. Tyttäreni sanoi vähän aikaa sitten: ”Kun et enää jaksa asua maalla ja esiinny, vaan saat olla kunnolla vanha, muuta asumaan lähelle meitä.” Se tuntui ihanalta. Äiti ja isä antoivat turvallisuuden tunteen, kun olin lapsi. Nyt saan saman tunteen lapsiltani.

Lapset ovat olleet aina koossa pitävä voimani. He ja lapsenlapset ovat elämäni kivijalka. He ankkuroivat minut elämään. Tässä ammatissa olisi helppo alkaa haihatella ja kehitellä epätodellista elämää. Annan perheelleni suurimmat kiitokset siitä, että jalkani ovat pysyneet aina edes jollain lailla maassa.

Perhe on turva, vaikka muualla tapahtuisi mitä. Pidämme aina yhtä.

Osa perhettä on myös Tommi Liimatainen.

Olen seurustellut Tommin kanssa julkisesti vuodesta 2013. Tunne yllätti, sillä en ole mikään puuma. Kun jotkut haikailivat nuoremman kumppanin perään, ajattelin, että herranjestas, olen kasvattanut lapsia ihan tarpeeksi. En ottanut huomioon, etteivät kaikki nuoremmat ole lapsia.

Suhde 32 vuotta nuorempaan pakotti käymään läpi kaiken siitä, mitä on vanheneminen. Heittäytyminen ei ollut helppoa, koska tietysti pelkäsin, miten tässä käy. Sitten totesin, että miksi en ottaisi vastaan elämän tarjoamaa hyvää tunnetta. Siitä kieltäytymällä olisin ollut pelkuri, tehnyt väärin itseäni ja kenties häntäkin kohtaan.

Suhteen alussa oli irrotettava kahleita, joita tottumus, yhteiskunta ja sosiaaliset säännöt ovat luoneet. Ihan helposti en niistä eroon päässyt, mutta sen jälkeen on ollut hyvä olla.

”Miksi en ottaisi vastaan elämän tarjoamaa hyvää tunnetta”, Katri totesi lopulta hänen ja Tommi Liimataisen suhteesta.

Ihmissuhteet eivät ole koskaan yksipuolisia. Olemme molemmin puolin, vuorotellen, avuksi toistemme elämässä.

Miten ikäero näkyy? Jos Tommi katsoo urheilukisoja 12 tuntia, en hermostu. Olen sen ajan vaikka kontallani kukkapenkissä.

Onko Tommi rinnallani aina? Se on hänen valintansa. Olen elänyt niin monia erilaisia elämänvaiheita, että annan mielessäni saman vapauden hänellekin. Ehkä hänen täytyy kokea vielä muutakin. Olen todella iloinen siitä, että Tommi tuli elämääni, mutta en aseta hänelle mitään vaatimuksia.

Täydellinen käänne voi tulla ylihuomenna, mutta tiedän pärjääväni. Pystyn käsittelemään asioita mielessäni niin, että löydän myönteisen väylän eteenpäin. Elämä kantaa, kun uskon hyvään.

Olen avoin ja utelias tulevaisuudelle, mutta en aseta sille mitään toiveita. Jo nyt kiitoksen aiheita on roppakaupalla.

Kuvausvaatteet: Pellavatunika/Sandwich Kluuvi, toppi/Feminett, farkut/My o My, kengät/Zio Aleksi, nahkatakki/Guess Aleksi, teepaita/Garcia Jeans, korut Tähdet-korusarja/Timanttiset.

Taustakangas Vuokkometsä/ Eurokangas

The post Laulaja Katri Helena: ”Heittäytyminen ei ollut helppoa” appeared first on Seura.fi.

Matti Esko: ”Masennuksen iskiessä oli kuin levyke olisi tyhjentynyt. Kaikki pyyhkiytyi mielestä”

$
0
0

Kannattaa tulla seitsemänkymppiseksi. Näin vakuuttavat pyöreitä ikävuosiaan juhlivat Pirjo Eskonniemi ja Matti Esko.

”Kiire ja hössötys ovat jääneet taakse. Elämänkokemus antaa rohkeutta. Olo on vapautunut, uskallan olla oma itseni ja sanoa mielipiteeni”, toteaa Pirjo.

Vuosien myötä on kertynyt itseluottamusta hyväksyä eletty elämä ja sen varrella tehdyt valinnat.

”Elämä on seesteistä. Tässä iässä siitä osaa nauttia ja antaa arvoa”, Matti arvioi.

Hetken päästä hän lisää:

”On sellainen fiilis, että juuri nyt olen todella iloinen elämästä.”

Vielä vähän aikaa sitten tunne oli aivan toinen.

Piilopirtin suojassa

Matti odottaa maantien laidassa kallellaan olevan keltaisen postilaatikon vieressä. Hieman siitä eteenpäin kääntyy mökkitie, joka ilman opastusta jäisi huomaamatta. Tie laskeutuu erämaajärven suojaiseen niemenkärkeen.

Pirjo ja Matti ostivat Puumalasta kesämökin 80-luvulla jättihitiksi nousseen Rekkamiehen tuotolla. Tienhaara on jätetty tarkoituksella merkitsemättä. Mykräjärven rannalla oleva kesäparatiisi on perhettä ja läheisiä, ei yleisöä varten.

”Täällä hermo lepää, kun kaikki häly on poissa”, Matti kuvaa.

Alkuperäistä mökkiä on laajennettu kolmenkymmenen vuoden aikana. Tontille on rakennettu lisäksi aitta ja savusauna.

”Olemme rakentaneet tätä kuin Iisakin kirkkoa”, Pirjo nauraa.

Tekemistä riittää yhä. Nyt odottavat ikkunanpuitteet hiomista ja maalaamista.

”Kun jotain saadaan tehtyä, avataan kuohuviinipullo ja ihaillaan kättemme töitä”, kertoo Pirjo.

Yleensä Pirjo ja Matti siirtyvät Järvenpään kodista mökille touko–kesäkuun vaihteessa. Tänä vuonna muutto viivästyi, sillä ensin juhlittiin Matin kesäkuussa ilmestynyttä uutta levyä Järvenpää–Kauriala: Omia polkujaan.

Levyn julkistamistilaisuudessa moni esitti Pirjolle pyynnön:

”Pidä edelleenkin huolta siitä, että saamme nauttia Matin mahtavasta laulusta.”

Pirjo lupasi kyynelsilmin. Mielessä myllersivät rakkaus ja kiitollisuus elämästä, mutta myös muistot kuluneiden kuukausien tuskasta.

Mieli mustuu

Pirjo nautti tehdessään venettä lahjaksi Matille. Nyt Matti kannustaa häntä uuden harrastuksen pariin. ”Pirjo on lahjakas”, hän kehuu.

Pirjo ja Matti rakastuivat vuonna 1966 ja menivät naimisiin neljä vuotta myöhemmin. Esikoistytär Anna syntyi vuonna 1972 ja kuopus Kaisa kahden vuoden kuluttua. Pirjo hoiti tytöt kotona, mutta teki samalla kampaajan töitä. Matti kiersi Suomea keikoilla, jotka pitivät hänet useitakin viikkoja poissa kotoa.

Matin mieltä jäi kaihertamaan se, ettei hän ehtinyt olla riittävästi läsnä tytärten varttuessa. Sitten vanhempien sekä kahden sisaruksen kuolemat jäivät kunnolla surematta. Hän hautasi murheet sisimpäänsä ja jatkoi laulamista.

Käsittelemättömät murheet alkoivat nousta pintaan, kun Matin 50-vuotispäivä lähestyi syksyllä 1997. Hän sairastui masennukseen ja harkitsi jopa itsemurhaa. Lopulta Pirjo järjesti hänet lääkäriin. Matti toipui vuodessa terapian ja lääkkeiden avulla.

Kesällä 2016 Matti päätti luopua lääkityksestä keskustelematta lääkärin kanssa.

”Oli niin hyvä olo ja ajattelin, etten enää tarvitse niitä”, Matti kertaa.

Samaan aikaan lähestyvä 70 ikävuoden virstanpylväs sai pohtimaan, mitä elämässä oli vielä jäljellä.

”Se oli sellainen tilinteon vaihe. Kävin läpi elämääni. Halusin tehdä töitä, mutta mieltä painoi, vieläkö keikkoja tarjottaisiin”, kuvaa Matti.

Ajatusten sävy synkkeni. Elämästä alkoivat pikku hiljaa kadota värit. Mieli mustui.

”Sitten en nähnyt enää missään valoa. En tuntenut mistään iloa. Pelotti. Aistit katosivat. Ruoka ei maistunut eikä mikään muukaan. Saunassa ei löylykään tuntunut.”

Masennus otti vallan.

”Tunsin, ettei minusta ole mihinkään. Että olen huono.”

Voimattomana vieressä

Pirjo tunnisti masennuksen oireet.

”Matti oli äkäinen, pahapäinen ja rauhaton. Hän ei kyennyt nukkumaan eikä antanut minunkaan nukkua. Oli kuin olisin elänyt ventovieraan kanssa.”

Masennus ilmeni myös fyysisinä oireina. Toisinaan Matti tärisi holtittomasti. Välillä hän ei herättyään jaksanut nousta sängystä ylös. Hän laihtui merkittävästi.

”Pelkäsin hänen joutuvan psykoosiin. Se olikin varmasti lähellä”, arvelee Pirjo.

Itsetuhoisia ajatuksia Matilla ei ollut, mutta hän rukoili Pirjola apua:

”Vie minulta pois tämä ahdistava olo.”

Se raastoi Pirjon sydäntä.

”Oli hirveää, koska en voinut tehdä mitään.”

Matti hakeutui lääkäriin ja aloitti mielialalääkityksen uudelleen. Hän joutui kuitenkin perumaan alkuvuodeksi suunnitellut konsertit.

”Masennuksen iskiessä oli kuin levyke olisi tyhjentynyt. Kaikki pyyhkiytyi mielestä. Laulujen sanojakaan en muistanut”, Matti kertoo.

Voimattomuus ja eläminen masentuneen Matin kanssa saivat Pirjon pelkäämään oman mielenterveytensä puolesta.

”Välillä epäilin, olimmeko kumpikin tulossa hulluiksi. Mietin, että tässäkö tämä elämä oli. Minun oli koko ajan potkittava itseäni, etten mene mukaan Matin masennukseen.”

Kuukausien ajan Matin kunto vaihteli. Oli päiviä, jolloin hän ei kyennyt tekemään mitään. Kuitenkin yhä useammin oli päiviä, jolloin hän tunsi olevansa terve. Vähitellen lääkkeet tasasivat mielen vuoristoradan. Ensimmäisen kerran hän rohkaistui laulukeikalle maaliskuun puolivälissä.

Pirjo jännitti kotona, millä mielellä mies palaa.

”Matti hyppelehti ja loisti kuin Naantalin aurinko. Silloin tiesin, että hän toipuu ja elämä voittaa.”

Toisistaan ylpeät

Pirjon ja Matin suhde ei ole väljähtynyt vuosien mittaan. ”Se on yhä suuri seikkailu”, sanoo Matti.

Mökkirannassa on savolainen perinnevene, jonka Pirjo teki Matille 60-vuotislahjaksi. Ilmoittautuessaan veneenveistokurssille Lahden Muotoiluinstituuttiin hän ei voinut kuvitellakaan, kuinka paljon harrastuksesta nauttisi.

Käsillä tekeminen ei ollut siihen ainoa syy.

”Kurssilla sain olla oma itseni, Pirjo Eskonniemi. Kukaan ei tiennyt, että olen Matti Eskon vaimo.”

Harrastus oli pakko lopettaa allergian ja astman vuoksi. Se nostaa edelleen kyyneleet Pirjon silmiin. Oman harrastuksen merkitys korostui kuluneen talven aikana.

”Se oli niin rankkaa aikaa. Olimme yhdessä taukoamatta ja ahdistuin. Itseäni suojellakseni aion hankkia oman harrastuksen. Matillekin tekee hyvää, jos olen vähän aikaa päivisin poissa.”

Yksi vaihtoehto on kuvataiteiden opiskelu. Hiilellä piirtäminen kiinnostaa.

”Pirjo on lahjakas”, Matti kannustaa.

Matti ehti hakea taiteilijaeläkettä seitsemän kertaa ennen kuin se myönnettiin hänelle viime maaliskuussa. Se on tärkeä tunnustus vuosikymmenten työstä, mutta ei houkuttele jäämään kotiin.

”Veri vetää keikoille. Maantielle pitää päästä, muuten minusta tulee kärsimätön. Minulla ei ole aikomustakaan hiljentää tahtia niin kauan, kun ihmiset haluavat lauluani kuulla”, Matti vakuuttaa.

Pirjo kulkee keikoilla mukana.

”Olen ylpeä Matista. Hänen laulunsa menee ihmisten sydämiin.”

Ikävuodet eivät kumpaakaan rasita.

”Vähän jarrua pitäisi saada painaa, että viikot olisivat nykyistä pidempiä”, Pirjo toivoo.

Matti on samaa mieltä:

”Aamulla herään, ja yhtäkkiä onkin jo ilta. Jostain syystä aika kuluu vikkelämmin kuin aiemmin.”

Kumpikin toivoo, että ehtii nähdä mahdollisimman monta vuotta lapsenlapsien, Pyryn, 12, ja Viivin, 8, varttumista.

”Heitä ja heidän kasvamistaan on ihana seurata”, Pirjo kiittää.

Aina yhdessä

Pirjo juhli 70-vuotispäiväänsä perheensä ja ystäviensä kanssa Algarvessa, Portugalissa maaliskuussa. Juhlapäivänään hän luki Matille kirjoittamansa tekstin. Se alkaa:

”Ei kukaan ole vielä tehnyt minulle niin paljon hyvää kuin hän.”

Matti kertoi Pirjolle tunteistaan laulaen. Kappale oli Romanssi, joka alkaa sanoilla ”Sua vain yli kaiken mä rakastan”.

Matti kiittää Pirjoa huolenpidosta:

”Pirjon merkitystä ei voi sanoin kuvata. Ilman häntä en olisi pärjännyt viime syksynä. Olisi ollut pakko lähteä valkotakkisten mukaan.”

Matti ei enää harkitse lääkkeistä luopumista. Taipumus masennukseen on sukurasite, jonka pimeä vuodenaika nostaa pintaan. Riskejä ei kannata ottaa.

”Ehkä lähdemme pimeää aikaa pakoon”, Pirjo suunnittelee.

16. elokuuta he viettävät 47. hääpäiväänsä.

”Näen Pirjon ihan samanlaisena kuin seurustelumme alkuaikoina, jolloin käytiin pussailemassa Oulussa”, Matti hymyilee.

Matissakin ovat säilyneet parhaat puolet.

”Hän on säilyttänyt positiivisuutensa ja on yhä ikuinen optimisti”, Pirjo kiteyttää.

Matin syntymäpäivä on marraskuussa.

”Onhan se mielessä, että maaliviiva lähestyy. Minkälaisia ovat sitä edeltävät vuodet? Mietin välillä myös, mitä tapahtuu sen jälkeen.”

Pirjolla on aavistus:

”Sitten meillä alkaa ihana elämä taivaassa.”

Kumpikin toivoo terveyttä itselleen ja läheisilleen.

”Ja pääsisinpä vetämään kantribiisejä festivaaleille”, Matti haaveilee.

Pirjo lisää oitis:

”Olisinpa siellä mukana.”

Lue myös:

Matti Eskon masennus ja itsemurha-aikeet vaikuttavat yhä Pirjo-vaimoon: ”Vahdin Mattia, teen sen rakkaudesta”

The post Matti Esko: ”Masennuksen iskiessä oli kuin levyke olisi tyhjentynyt. Kaikki pyyhkiytyi mielestä” appeared first on Seura.fi.

Miehensä kuolemasta toipuva Nina Mikkonen: ”Joskus kaipaan lomaa omasta elämästäni”

$
0
0

Päätös tehtiin tunteella ja mittanauhalla. Nähdessään vuokra-asunnon ensimmäisen kerran Nina Mikkonen, 52, ihastui valoon ja valkoisiin pintoihin. Sitten hän mittasi, että aviopuoliso Timo T. A. Mikkosen pyörätuoli mahtuisi kulkemaan ovista.

Nina, Timo sekä pojat Mikael, 15, ja Matias, 14, muuttivat Mellunmäkeen, Itä-Helsinkiin vuoden ensimmäisenä päivänä. Yhteinen aika Timon kanssa uudessa kodissa jäi lyhyeksi, sillä Timo kuoli vain vajaa kuukausi sen jälkeen, 24. tammikuuta, sairastettuaan yli viisi vuotta.

Ninalle, Mikaelille ja Matiakselle vuoden ensimmäinen puolisko on ollut sopeutumista uuteen elämänvaiheeseen. Suru ja ikävä ovat osa jokaista päivää.

”Ovi tulevaisuuteen on kuitenkin jo vähän raollaan”, Nina kuvaa.

Mitä hän toivoo siellä olevan?

Kauhujen talo

Mikkosten perhe muutti Myrskylään Pilvilinnaksi nimettyyn taloonsa vuonna 2005. Elämä siellä oli pitkään toteutunut unelma. Kaikki muuttui lokakuussa 2011, kun Timo sai kallonpohjavaltimon tukoksen, jota seurasi useita aivoinfarkteja. Hän halvaantui, sokeutui ja menetti lähimuistinsa. Terveestä miehestä tuli toimintakyvytön.

Sen jälkeen kotikaan ei ollut entisensä.

”Jokainen nurkka muistutti isin sairastumisesta. Se oli ennen rakas koti, sen jälkeen kauhujen talo”, kuvaa Matias.

Nina tiesi omasta kokemuksestaan, mitä pojat kokivat. Nina näki 12-vuotiaana, kun hänen isänsä teki itsemurhan kodin keittiössä.

”Sen jälkeen en voinut astua kohtaan, jossa isä oli maannut pää verisenä. Vesilasin hakeminenkin oli pujottelua. Olin lapsi enkä ymmärtänyt, miksi äiti ei tajunnut, että meidän on muutettava sieltä pois.”

Nina yritti muuttaa Pilvilinnan olemusta maalaamalla ja sisustusta vaihtamalla. Vuonna 2013 hän laittoi kiinteistön myyntiin. Kaupat tehtiin vihdoin tammikuussa 2016.

Perhe muutti vajaaksi vuodeksi Orimattilaan. Päämäärä oli kuitenkin Helsinki, missä on ystävistä ja sukulaisista koostuva tukiverkko. Etäisyys aiempaan kotiin oli tärkeää muutenkin.

Matias ja Mikael kärsivät koulukiusaamisesta vuosia Myrskylässä. Siirryttyään kouluun Orimattilaan poikien piina päättyi. He kantoivat silti julkisuudesta tunnettujen vanhempien lasten leimaa.

”Pienillä paikkakunnilla joutuu silmätikuksi vähemmästäkin kuin olemalla Timo T. A. Mikkosen poika. Helsingissä pojat eivät loista majakan lailla”, Nina iloitsee.

Hän miettii hetken ja lisää:

”Koen vapautuneeni kaikesta itäisellä Uudellamaalla kantamastani taakasta. Kaipasin sieltä pois voidakseni nousta kuin Fenix-lintu tuhkasta.”

Aina sydämessä

Ninalle rakkain valokuva Timosta on hänen yöpöydällään. ”Siinä on minun Timo”, hän sanoo. Kuvassa on myös symboliikkaa. Heijastus Ninasta näkyy Timon silmässä, kun kuvan suurentaa riittävästi.

Mikkosten uutta kotia somistavat sydämenmuotoiset kynttilä- ja kukkatelineet, enkelit ja enkelinsiivet. Pilvilinnasta ovat peräisin sohva ja olohuoneen seinällä oleva peili. Ninan makuuhuoneessa yöpöydällä on Timon valokuva ja seinällä Rauli Mårdin suurikokoinen maalaus Timosta.

Muita kuvia on vähän.

”Ahdistuisin, jos kaikki muistuttaisi entisestä. Avara ja minimalistinen koti on mielenmaisema, jossa tällä hetkellä viihdyn.”

Timo on kuitenkin yhä osa perheen jokapäiväistä elämää. Nina toivottaa hänelle hyvää huomenta aamuisin ja kertoo päivän tapahtumat iltaisin.

”Päivän mittaan pyydän usein Timolta voimaa, että löydän keinot toimia oikein ja viisaasti poikien kanssa.”

Kun Ninaa naurattaa jokin asia, hän ajattelee Timon nauravan kanssaan.

”En silti halua keskustella ja elää loppuelämääni kuolleen kanssa. Nyt kuitenkin on tämä vaihe, ja aion sallia sen itselleni. Timo on vahvasti sydämessäni ja mielessäni. Rakastan häntä yhä niin paljon.”

Nina ei yritäkään hillitä kyyneleitään.

Timo elää myös poikien mielissä.

Mikael soitti kitaraa musiikkiesityksessä koulun kevätjuhlassa. Sitä varten hän sonnustautui rokkityyliin, johon kuului tumma kajalrajaus silmissä.

”Jos isi eläisi, hänellä olisi voinut olla varauksia meikin suhteen”, Nina naurahtaa.

Samaa mietti Mikael:

”Usein mietin, mitä mieltä isi olisi ollut meidän poikien tekemisistä.”

Matias ajatteli isää iloitessaan historiasta saamastaan arvosanasta.

”Iskä olisi ollut siitä ylpeä, koska oli itse aina kiinnostunut historiasta.”

Nina huokaa.

”Pojilla on valtava miehen nälkä, tarve nähdä ihaileva katse isän silmissä. Se on raastavaa, koska isää ei enää ole.”

Pitkä luopuminen

Reilun viiden vuoden aikana Nina, Mikael ja Matias luopuivat Timosta pikkuhiljaa. He näkivät elämän lähestyvän vääjäämättä loppuaan. Lopulta Timon kuolema oli helpotus.

”Timo oli terveenä energian ja voiman ruumiillistuma. Oli sydäntä särkevää nähdä hänet pyörätuolissa halvaantuneena, sokeana ja muistinsa kadottaneena”, Nina huokaa.

”Isin elämässä ei ollut loppua kohden enää mitään iloa”, toteaa Matias.

”Isin kuolema oli helpotus, mutta samalla tuli kova ikävä”, lisää Mikael.

Nina toimi Timon omaishoitajana kellon ympäri viikon jokaisena päivänä.

”Se, että rakastaa toista, ei tee omaishoitajuudesta yhtään kevyempää.”

Menetyksen lopullisuutta hän ei vielä sisäistä. Toisinaan hän havahtuu aamulla unesta ajatukseen, että on kiirehdittävä laittamaan lääkkeet valmiiksi dosettiin ja ravintoliuos tippumaan. Kun ystävä vastikään pyysi kylään, hän lupasi tulla, jos saisi Timolle hoitajan.

”Vieläkin välillä tuntuu siltä kuin Timo olisi vain käymässä sairaalassa ja tulossa kotiin.”

Isän puute

Mikael kiusoittelee Ninaa yrittämällä siepata kakkupalan. Todellisuudessa hän ja Matias käyttäytyvät herrasmiehen tavoin. ”Meillä oli Timon kanssa yhteiset arvot. Toivon niiden jäävän pojille tavalla tai toisella tiekartaksi”, Nina toteaa.

Jääkaapin ovessa on magneetein kiinnitetty lukuisa määrä muistilappuja lääkäri- ja terapeuttiajoista. Mikael ja Matias ovat erityislapsia.

Mikaelilla on Aspergerin oireyhtymä sekä aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö ADHD. Matiaksella on ADHD, tarkkaavaisuushäiriö ADD, paniikkihäiriö, lukihäiriö sekä laaja-alainen oppimis- ja hahmottamisvaikeus.

Lisäksi parhaillaan kumpikin kuohuu murrosiän melskeissä. Se näkyy ja varsinkin kuuluu.

”Osaanko reagoida asioihin oikein? Näenkö kaiken, mitä pitää nähdä? Poikien maailma on niin erilainen kuin tyttöjen”, Nina miettii.

Hän kantoi vastuun poikien kasvatuksesta yksin jo Timon sairauden ajan. Silti tulevaisuus mietityttää.

”Pojat ovat iässä, jolloin kaipaisivat eniten isäänsä. Heidän elämästä puuttuu turvallinen mieshahmo, jota he etenkin erityislapsina kipeästi tarvitsisivat tässä kehitysvaiheessa. Miten osaan antaa heille rakennuspalikoita, joiden avulla he aikanaan kykenevät olemaan isiä mahdollisille omille lapsilleen?”

Perheellä on tiukkaa taloudellisestikin. Yritysvelkoja riittää maksettavaksi vielä vuosiksi.

”En kykenisi kustantamaan pojille esimerkiksi kallista lätkäharrastusta.”

Sitten Nina katsoo nahistelevia poikiaan. Suupielet kääntyvät hymyyn. Pojissaan hän näkee myös Timon.

”Matiaksella on Timon suu ja hymy. Hän on samanlaisen velikulta pilke silmässä kuin isänsä. Mikael on Timon tapaan hiljainen harkitsija, joka ottaa asioista aina perin pohjin selvää.”

Elokuvan loppu

Nina ja Timo tutustuivat vuonna 2000. He ehtivät olla naimisissa lähes 17 vuotta.

”Sain kokea suuren rakkauden, ihmissuhteen, josta en osannut edes uneksia. Jos joku olisi aikanaan sanonut, että menen naimisiin Timo T. A. Mikkosen kanssa ja saamme kaksi ihanaa lasta, olisin kehottanut ostamaan uuden kristallipallon.”

Nina ei tekisi mitään toisin.

”En pyydä rakkauttani anteeksi. Se on ollut myös kaiken kokemani parjaamisen arvoista.”

Timon sairastumisen ja kuoleman jälkeen Nina on saanut treffipyyntöjä.

”On surullista, että jotkut ihmiset ovat niin tunnevammaisia, etteivät näe sellaisessa toiminnassa mitään vikaa.”

Eniten hän kummeksuu sitä, että seksi on niin viesteissä kuin koko nykyajassa ylikorostuneessa asemassa.

”Parisuhde oli minulle ja Timolle niin paljon muutakin, rakkaudellinen ja hellä kahden ihmisen kohtaamispaikka. Kun Timo sairastui, sydämeni oli täynnä hätää hänen puolestaan. Seksi ei todellakaan ollut suurin murheeni siinä tilanteessa.”

Onko mahdollista kokea kahta suurta rakkautta elämän aikana?

”Usein sanotaan, ettei salama iske kahta kertaa samaan puuhun.”

Kysymys ei ole edes ajankohtainen.

”En etsi uutta ihmissuhdetta. Se tulee, jos on tullakseen, mutta en usko olevani sellaiseen valmis vielä pitkään aikaan.”

Ovi tulevaisuuteen on kuitenkin muuten jo raollaan. Ensimmäinen askel sitä kohti oli, kun Nina aloitti työnsä Mumin Kaffessa huhtikuun alussa.

”Se ei ehkä ole eläkevirka, mutta olen iloinen siitä nyt.”

Mitä Nina toivoo tulevaisuudelta? Ensimmäinen toive on saada elää poikien kanssa terveenä ja toinen se, että pojat pääsevät aikanaan turvallisesti omilleen.

”Ehkä mökki järven rannalla jonain päivänä.”

Yksi unelma on kiireetön elämä. Sellainen, jossa voi lukea kirjaa miettimättä, mikä sen vuoksi jää tekemättä.

”Joskus kaipaan lomaa omasta elämästäni. Tai ainakin sitä, että voisin elää vähän itselleni.”

Useimmiten Nina katsoo tulevaisuuteen luottavaisena.

”Elämäni on kuin elokuva. On mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkea käsikirjoitus vielä pitää sisällään ja millainen loppu siihen on kirjoitettu. Uskon, että hienoja asioita on tulollaan. Kuten Nalle Puh sanoi, elämässä voi käydä hyvinkin.”

The post Miehensä kuolemasta toipuva Nina Mikkonen: ”Joskus kaipaan lomaa omasta elämästäni” appeared first on Seura.fi.

Lola Odusoga: ”Olen maailman helpoin tai hankalin”

$
0
0

Volvomyyjä mykistyi, kun Lola Odusoga, 40, kertoi toiveensa:

”Haluan edullisen mallin, jossa tarvittaessa mahdun lasteni kanssa nukkumaan.”

Ehdot täyttävä kulkupeli löytyi. Lola on kierrellyt sillä Eurooppaa jo kahdesti lastensa Denisen, 13, ja Sylvesterin, 11, kanssa. Autossa nukkumalla he säästivät aimo summan hotellikuluissa pariviikkoisilla reissuillaan.

”Se on myös kivaa, siinä on ihan oma juttunsa”, Lola lisää.

Reittejä ei suunnitella etukäteen.

”Olen seikkailija”, kiteyttää Lola.

Hän on aina valinnut kulkemansa polut itse.

”Olen hyvin mustavalkoinen. Maailman helpoin tai hankalin. Teen asiat täysillä tai en ollenkaan.”

Lola täytti 40 vuotta 30. kesäkuuta. Ikäkriisiä hänellä ei ole ollut koskaan. Sen sijaan elämänkokemus on antanut varmuuden.

”Olen sinut itseni kanssa. En kilpaile tai vertaa itseäni muihin.”

Se heijastuu myös parisuhteeseen.

Työ

Lolan missiura alkoi, kun hän sijoittui toiseksi Suomen Neito -kisassa vuonna 1995. Työt lisääntyivät niin, että koulu jäi lukion abiturienttivuoden alussa.

Seuraavana vuonna Lola kruunattiin ensimmäiseksi tummaihoiseksi Miss Suomeksi.

”Kyse oli enemmän ilmiöstä kuin siitä, kenellä oli siroimmat nilkat tai kaunein pää.”

Suomalaisen äidin ja nigerialaisen isän lapsena hän oli joutunut kohtaamaan rasismia jo aiemmin. Miss Suomena hän joutui ventovieraidenkin vihapuheiden kohteeksi.

Suurta oli suosiokin. Se räjähti huippuunsa, kun Lola valittiin samana vuonna universumin kolmanneksi kauneimmaksi.

Lolaa revittiin kaikkialle.

”Kaikki halusivat olla osa menestystä.”

Aluksi Lola sovitti itsensä missimuottiin.

”Tein kiltisti kaiken, mitä missin kuului. Sen vuoksi moni luuli, että olen johdateltavissa.”

Sitten oma tahto nosti päänsä. Lola kieltäytyi, kun hänelle ehdotettiin lähtöä ulkomaille.

”En ollut halukas tekemään sitä, mitä huippumalliksi pääseminen olisi vaatinut. Monelle oli kova pala, kun minulla olikin oma mielipide, jota missiltä ei odotettu.”

Sen sijaan Lola teki paljon asioita, jotka eivät sopineet missin rooliin.

Hän esiintyi huumorintäyteisissä mainoksissa ja sai kohumissin leiman myönnettyään laitattaneensa itselleen silikonirinnat vuonna 2000.

”En olisi pystynyt valehtelemaan vakavalla naamalla, että yhdessä yössä vaan kasvoivat”, hän nauraa.

Malli- ja juontotyöt eivät yksin tyydyttäneet. Niiden ohella Lola on toiminut muun muassa liikunnanohjaajana, kiinteistönvälittäjänä, yhteyspäällikkönä sekä toiminnanjohtajana hyväntekeväisyysjärjestössä sekä ollut mukana erilaisten tapahtumien järjestämisessä.

”Olen halunnut tehdä asioita, jotka ovat vastapainona toisilleen. Olen aina halunnut tehdä tavallisiakin töitä, en pelkkää viihdebisnestä.”

Julkisuus on keino saada töitä, ei tyydyttää huomionkipeyttä:

”Ei ole pelkoa, että yrittäisin kilpailla päivän parhaasta peppukuvasta Instagramissa.”

Turun Palloseurassa Lola teki työtä monessa eri roolissa viisitoista vuotta sekä jalkapallo- että jääkiekkopuolella. Yhteistyö päättyi toukokuussa, kun tyydyttävää sopimusta tulevalle kaudelle ei syntynyt.

Mitä tulee tilalle? Lola ei halua puhua koskaan suunnitelmistaan etukäteen.

”On monia ennen kulkemattomia polkuja, joille haluaisin lähteä.”

Se on varmaa, että työmäärä ei vähene.

”Olen erittäin työorientoitunut. Olen sanonut rahan motivoivan, mutta se ei pidä paikkaansa. En ikinä valitse töitä yksinomaan rahan perusteella. Haluan tehdä töitä, joissa voin tuottaa iloa ja auttaa, sekä oppia ja kehittyä itse.”

Talous

Lolan ensimmäinen suhde pyöri tanssin ympärillä. ”Toinen suhteeni oli pelastusrengas siitä ulos.”

Lolan rahankäytöstä tehtiin lehtijuttu joitain vuosia sitten. Sitä varten hän piti kulutuksestaan kirjaa viikon ajan.

”Tulos oli varmasti erilainen kuin etukäteen kuviteltiin.”

Neljänä päivänä hän ei käyttänyt euroakaan. Kolmena päivänä kului yhteensä parisataa euroa bensaan ja ruokaan.

”Pyrin nauttimaan jokaisesta päivästä ja elämään hetkessä, mutta olen pihi.”

Lola kävi kampaajalla viimeksi seitsemän vuotta sitten. Puoliafron hoito onnistuu itseltäkin. Hän ei käy kauneushoidoissa, ei käytä ripsipidennyksiä eikä rakennekynsiä.

”Luonnollisuus ja omat geenit toimivat hyvin. Yleensä misseyteen liitetään pinnallisuus, muodin perässä juokseminen ja ulkonäkökeskeityys. Minuun ne eivät osu.”

”En ole muotitietoinen tai juokse merkkivaatteiden perässä. Kalleimmat hankintani ovat kahdet Minna Parikan kengät.”

Rahaa kuluu pääasiassa ruokaan, lasten harrastuksiin ja matkustamiseen.

”En tarvitse materiaa.”

Menneisyydessä on vaihe, jolloin hän ei hoitanut talouttaan yhtä järkevästi.

Kuusivuotiaana alkanut tanssiura kesti 16 vuotta. Nuoruus jäi elämättä, koska kaikki vapaa-aika kului treenatessa, kilpaillessa tai tanssipukuja ommellessa. Kun kilpatanssi ja 17-vuotiaana alkanut seurustelu tanssipartnerin kanssa päättyivät, oli edessä erilainen elämä.

”Menin ensimmäisen kerran kaverin kanssa kahvilaan ja yökerhoon 23-vuotiaana.”

Uuteen elämäntapaan kuuluivat ravintolassa syöminen ja baareissa istuminen sekä uusi parisuhde ja kaveripiiri.

”Olin sinisilmäinen, lainasin muille rahaa ja maksoin heidän matkojaan. Kuvittelin saavani rahat takaisin, mutta vieläkin odotan.”

Lolalla oli varaa hyväntahtoisuuteen, koska hän oli myynyt asuntonsa.

”Pääsin niistä rahoista helposti eroon. Sekin vaihe oli koettava, mutta tänä päivänä hoitaisin asiat aivan toisin.”

Aikanaan autoillakin oli erilainen merkitys kuin nykyään.

”Ennen lasten syntymää vaihdoin ajopelin usein. Minun oli pakko kokea myös se, miltä tuntuu omistaa luksusauto, unelmieni Porsche.”

Terveys

Liikunta on ollut kiinteä osa Lolan elämää aina. Kilpatanssiharrastuksen hän lopetti vuonna 2000 töiden vuoksi ja erottuaan tanssiparina olleesta poikaystävästään.

Oli toinenkin syy:

”Polveni oireilivat ja pelkäsin niiden rikkoutuvan.”

Kompastuskiveksi tuli selkä. Välilevyn pullistuma alkoi oireilla Sylvesterin syntymisen aikoihin vuonna 2006. Lola sivuutti aluksi kipunsa murehtiessaan poikansa puolesta.

”Hänellä oli astma ja maitoallergia. Muitakin ruoka-aineallergioita epäiltiin. Juoksimme lähes päivittäin lääkärissä.”

Selkäkivut pahenivat, eikä Lola lopulta kyennyt kävelemään tai nukkumaan kunnolla. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hakeutua leikkaukseen, vaikka Lola pelkäsi hillittömästi.

”Olin kuullut vain huonoja kokemuksia. Mielessäni hyvästelin lenkkipolut, tanssin, ratsastuksen ja kuntosalin.”

Leikkaus onnistui. Sen jälkeen Lola noudatti hoito-ohjeita orjallisesti, vaikka se ei ollut helppoa.

”Oli henkisesti rankkaa, kun en voinut nostaa tai pitää sylissä vuoden vanhaa Sylvesteriä. Denisekin tarvitsi huomiota.”

”Samaan aikaan yritin pitää kiinni paikastani uraviidakossa. Kaiken kaikkiaan minulla on hyvin vähän muistikuvia noista vuosista.”

Nykyään tärkeintä on mielen hyvinvointi.

”Pyrin tekemään asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.”

Henkinen hyvinvointi heijastuu kaikkeen.

”Olen tasapainossa itseni kanssa. Minulle on tärkeää, että saan päättää, mitä teen.”

Rakkaus

”Parisuhteeni ovat heijastaneet aina senhetkisiä haluja ja tarpeita.”

Ensimmäinen suhde pyöri tanssin ympärillä.

”Se oli kuin elämistä kuplassa. Toinen suhteeni oli pelastusrengas siitä ulos.”

Suhteen päätyttyä Lola etsi miestä, joka mahdollisesti olisi myös hyvä aviomies ja isä. Hän ja Jarkko Wallinkoski alkoivat seurustella vuonna 2002 ja menivät naimisiin kolme vuotta myöhemmin. Liitto päättyi eroon vuonna 2015.

”Sen jälkeen olin aika vakuuttunut ja tasapainossa sen kanssa, että siihen päättyivät parisuhteeni.”

Vähän yli vuosi sitten Lola yllättyi kohdatessaan nykyisen kumppaninsa.

”Hyvin nopeasti huomasin, että välillämme on jotain merkittävää.”

Suhde on erilainen kuin yksikään tähänastisista. Se on saanut kehittyä rauhassa eikä siihen liity tavoitteita tai odotuksia.

”Se on aikuinen suhde.”

Lolan tapana on ollut syöksyä parisuhteeseen täysillä.

”Sopeuduin ja hukuin toisen maailmaan niin vahvasti, että välillä kadotin itseni.”

Tällä kerralla on toisin.

”Tässä suhteessa olen säilyttänyt oman elämäni.”

Lola ei esittele kumppaniaan julkisuudessa, eikä halua puhua suhteestaan tämän enempää.

”Haluan säilyttää sen hänen ja minun välisenä.”

Intohimo

”Olen intohimoinen kaikessa, olipa kyse ihan mistä tahansa – työstä, lastenkasvatuksesta tai ruoan laitosta.”

Lolan monet muistot pohjautuvat ruokaan.

”Kun muut juoksevat tietyn bändin perässä, minulle saattaa sillä hetkellä olla tärkeää kesän ainoa muikku- tai churrohetki.”

Ruoanlaittajana Lola sanoo olevansa villi.

”Kokeilen ja improvisoin. Lopputulos on aina erilainen, mutta pidetty.”

Lolan kuvausvaatteet: Koralli paita: KappAhl. Korvakorut: Aarikka.

Sydänkäyrä

Lola Odusoga piirsi elämänsä ylä- ja alamäet.

The post Lola Odusoga: ”Olen maailman helpoin tai hankalin” appeared first on Seura.fi.

Satu Taiveaho ja Antti Kaikkonen: Onnelliset lapsiperheen ruuhkavuosista

$
0
0

Antti Kaikkonen, 43, nieleskeli ajaessaan. Oli 2. tammikuuta ja kyydissä istuivat poika, 3, ja tyttö, 5. Hän oli viemässä heitä ensimmäistä kertaa päiväkotiin.

”Se oli yllättävän kova paikka. Minunkaan silmäni eivät pysyneet kuivina”, Antti myöntää.

Matkalla kolmevuotias yritti todistaa, että olisi järkevintä peruuttaa koko hanke. Hän jäisi mieluummin äidin ja isin kanssa kotiin.

”En ole niin itsenäinen vielä”, poika perusteli.

Kyyneleittä päivästä ei selvinnyt Satu Taiveahokaan, 41. Hänen oli pakko palata työhön hoitovapaan päättyessä, vaikka mieluiten olisi jatkanut sijaislasten kotiäitiyttä vielä tovin.

”Pitkään itkin aamuisin koko ajomatkan töihin.”

Töihin ja päiväkotiin lähdettiin vielä keskeneräisestä kodista. Elokuussa ostetun talon remontti oli pahasti kesken, mutta lapsille haluttiin antaa aikaa sopeutua uuteen kotiin ennen päivähoidon alkamista.

Kuluneen vuoden aikana Satu ja Antti ovat kokeneet, minkälaisia lapsiperheen ruuhkavuodet todella ovat. He ovat myös oppineet, miten niiden pyörteissä selviää.

Sittenkin sopiva

Lauantai 5. elokuuta oli täynnä onnea, iloa ja rakkautta.

Sadun, Antin ja lapsien uuden kodin, Tuusulassa sijaitsevan Leppärannan huvilan siunaamishetkessä kiitettiin asumuksesta, pyydettiin siunausta sen asukkaille ja rukoiltiin, että siellä vallitsisi aina rakkaus. Sitten maalattiin Antin vanhemmilta saadun soutuveneen kylkeen tytön sille keksimä nimi, Minttu. Ilta huipentui ystäville järjestetyissä tupaantuliaisissa.

Vuosi sitten, elokuussa 2016 Sadun oli vaikea uskoa, että tällaista juhlapäivää koskaan järjestettäisiin.

Hän ei kaunistellut mielipidettään nähdessään vuonna 1930 rakennetun talon ensimmäisen kerran:

”Tänne en lasten kanssa muuta”, hän ilmoitti.

Rusutjärven rannalla oleva kiinteistö oli juuri päätynyt heidän omistukseensa. Antti oli tehnyt siitä tarjouksen, joka hyväksyttiin, ennen kuin Satu ehti tutustua paikkaan.

Muistoille voi nyt jo nauraa:

”Naisilla on nykyään kovat vaatimukset. Sadun mielestä taloon olisi pitänyt tulla juomakelpoinen vesi”, Antti vitsailee.

Hän oli ihastunut järvenrantamiljööseen.

”Ehkä en miettinyt ihan kaikkea lapsiperheen tarpeiden kannalta. Toisaalta luonteeni mukaista on ajatella asioiden olevan järjestelykysymyksiä”, hän perustelee.

Muutamassa päivässä Antti onnistui vakuuttamaan Sadun paikan mahdollisuuksista ja siitä, että kaikki tarvittava on toteutettavissa. Seuraavina kuukausina tontti liitettiin kunnalliseen vesi- ja viemäriverkostoon, taloon asennetiin ilmalämpöpumppu, lisättiin eristeitä ja pintoja uusittiin. Pienelle kodinhoitohuoneellekin raivattiin tila keittiön viereen.

Joulukuun puolivälissä perhe muutti.

Aleksi Berninpaimenkoira Amigo kotiutui uuteen kotiin heti, mutta kissat näyttivät mieltään. ”Vei puoli vuotta, ennen kuin niistä toinen suvaitsi mennä Antin lähelle.”

Kissan kosto

Sadulla on hevonen ja poni, joita tontin koon vuoksi ei voitu tuoda uuteen paikkaan. Sen sijaan berninpaimenkoira Amigo ja maatiaiskissat Nella ja Bello asettuivat uuteen kotiin.

”Kissoille muutos oli vaikein”, Satu mainitsee.

Bello piileskeli vanhassa kodissa. Antti sai sen kiinni ja kuljetettua uuteen kotiin vasta useita päiviä muuton jälkeen.

Kissa näytti mieltään lymyämällä sohvan alla päiviä. Se ei syönyt eikä käynyt hiekkalaatikolla. Eräänä iltana, Antin viipyessä työssä, se päätti kostaa. Kun Satu kävi nukkumaan, haju paljasti kissan pissanneen sänkyyn Antin paikalle. Seuraavana aamuna se kakkasi Antin työtakin päälle.

”Kissa varmaan tiesi, kuka talosta teki tarjouksen”, Satu nauraa.

Remontoitavaa kiinteistössä riittää tulevaisuudessakin. Satu, Antti ja lapset sekä Amigo, Nella ja Bello ovat kuitenkin jo kotiutuneet.

Kaikkea ei voi korjata

”Tämä on kesän odotetuimpia ja tärkeimpiä päiviä. Putin ja Trump tapaavat. Minä pääsen Puuhamaahan”, päivitti Antti Facebook-aikajanallaan 7. heinäkuuta.

Ilmaus on kuvaava. Sadun ja Antin elämässä kaikki nivoutuu lapsiin.

Matka vanhemmiksi oli tuskainen. Hedelmällisyyshoitojen epäonnistuttua ja adoptioprosessin kariuduttua he harkitsivat lapsetontakin elämää. Satu oli kuitenkin unelmoinut äitiydestä jo parikymmentä vuotta. Hoivavietti oli liian vahva tukahdutettavaksi.

Satu ja Antti kävivät reilun vuoden kestäneen, sijaisvanhemmuuteen valmentavan pride-koulutuksen. Lokakuussa 2014 heistä tuli alle vuoden ikäisen pojan ja reilun vuoden kuluttua kolmevuotiaan tytön sijaisvanhemmat.

”Vanhemmuus toi valtavan elämänmuutoksen. Kaikki on nyt toisin. Ennen tulimme ja menimme omien tarpeiden mukaan, nyt lapset säätelevät kaikkea”, Antti kuvaa.

Hän ei haikaile paluuta entiseen.

”En ikinä unohda, kuinka onnellinen olin lasten tullessa meille”, Satu lisää.

Onnellinen elämä ei ole aina helppoa.

Satu ja Antti kannustavat sijaisvanhemmuuteen kaikkia, jotka siihen tuntevat kutsumusta. Ruusuista kuvaa he eivät siitä halua antaa.

Lapsi otetaan huostaan ja sijoitetaan vain, kun kasvu ja kehitys vaarantuvat vakavasti. Siten jokainen sijoitettu lapsi on omalla tavallaan erityislapsi.

”Sijoitetuilla lapsilla on usein rankkoja, traumatisoivia kokemuksia, joista aiheutuu erilaisia käytöshäiriöitä. Se voi olla vanhemmille todella raskasta”, Satu toteaa.

Satu toimii Uudenmaan sijaisperheet ry:n puheenjohtajana. Yhdistys pyrkii tukemaan vanhempia jaksamaan arjessaan entistä paremmin. Tehtävä on avannut hänelle sijaisvanhemmuutta omaa kokemusta laajemmin.

”Tuskallisinta on hyväksyä, ettei kaikkea voi korjata, vaikka kuinka haluaisi.”

Kalenterimerkintöjä

Sijaisvanhempien kalenteria kuormittavat erilaiset lapsiin liittyvät palaverit ja viranomaistapaamiset. Aikaa on oltava myös lasten ja heidän biologisten vanhempiensa tapaamisille. Satu tekee toistaiseksi nelipäiväistä työviikkoa ja käyttää perjantaivapaan lasten asioihin liittyviin viranomaispalavereihin.

”Kesken työpäivän niihin olisi erittäin vaikea lähteä.”

Satu siirtyi Suomen lähi- ja perushoitajaliiton Superin järjestöpäällikön työstä Turvallisen vanhuuden puolesta Suvanto ry:n toiminnanjohtajaksi toukokuun alussa. Yhdistys ajaa kaltoin kohdeltujen ikäihmisten asioita ja tekee työtä turvallisen vanhuuden puolesta.

”Halusin aiempaa lähemmäs varsinaista auttamistyötä.”

Työpaikan vaihdokseen vaikuttivat myös lapset, sillä nykyisessä tehtävässä hänen ei tarvitse matkustaa yhtä paljon kuin edellisessä.

Ongelmatonta aikataulujen sovittaminen ei vieläkään ole. Antin päivät kansanedustajana venyvät usein pitkiksi. Sadulla ja Antilla on useita luottamustoimia, kumpikin toimii esimerkiksi kunnanvaltuutettuna.

Mitä paletin koossa pitäminen vaatii?

”Tarkkaa ja jatkuvaa suunnittelua”, Antti vastaa.

Korvaamaton apu ovat kummankin eläkkeellä olevat, lähistöllä asuvat vanhemmat.

Kalentereita päivitetään jatkuvasti. Niihin merkitään myös perheelle varattu aika, jotta sitä varmasti jää riittävästi.

”Kahdenkeskistä aikaa Sadun kanssa voisi olla hieman enemmän. Lasten hyvinvointi menee kaiken muun edelle, mutta parisuhdettakaan ei saisi pitää itsestäänselvyytenä”, pohtii Antti.

Sadulle tärkeintä tällä hetkellä on yhteinen aika lasten kanssa.

”Ehkä lasten kasvaessa tarvitsemme kahdenkeskistä aikaa nykyistä enemmän. Tottahan se on, että parisuhde vaatii huoltoa.”

Tiivistä yhdessäoloa

Puuhamaa, Tykkimäen huvipuisto, Herra Hakkaraisen talo, Alma-peikon seikkailupuisto ja Ahvenanmaa. Lehmiä, traktoreita, höyryvetureita ja luontoretkiä. Kesällä on tapahtunut paljon.

”Odotimme lapsia niin kauan, että nyt haluan elää täysillä lapsiperheen elämää. On ihanaa, että voimme vierailla lapsiperhekohteissa”, Satu hymyilee.

Vierailukohteet valitaan lasten iän perusteella. Aina ei ole kyse kauas menemisestä.

”Elämykseksi riittää läheisen kyläkoulun leikkipuistokin”, Antti mainitsee.

”Sorsien ruokintaa lapset muistelivat yhtä paljon kuin huvipuistossa käyntiä”, Satu lisää.

Lasten lempipaikkoja ovat myös Sadun ja Antin vanhempien kesämökit Kokemäellä ja Padasjoella.

”Siellä yhdessäolo on tiivistä. Kotona ovat läsnä aina arjen työt, vähintään pyykkikoneen jatkuva pyöriminen”, kuvaa Satu.

Antin työn epäsäännöllisyyden vuoksi perhearjen pyörittäminen on pitkälti Sadun harteilla. Voimaa hän saa luonnosta, kuntosalilta ja lenkkeilemällä.

Välillä voimat ovat vähissä.

”Sitten kuuluu ’äiti, rakastan sinua’. Sen voimin jaksaa taas paljon”, Satu hymyilee.

Lisää lapsia?

Kesäloman jälkeen on siirrytty arkeen. Satu katsoo lapsiaan hieman surumielisenäkin.

”Päivähoidon alkaessa surin menettäväni sylimussukkani. Onneksi he yhä haluavat äidin syliin. Jonkinlainen haikeus on kuitenkin siitä, että taaperovaihe jää vähitellen taakse.”

Voiko perheeseen tulla vielä kolmas lapsi?

Satu jättää portin avoimeksi.

”Eniten harmittaa se, etten ole saanut olla mukana lasten elämässä syntymästä asti. On ehtinyt tapahtua paljon ennen kuin tulin heidän elämäänsä.”

Antti etsii tahdikasta vastausta.

”Ainakin se olisi yllätys”, hän muotoilee.

Antti Kaikkonen ja Satu Taiveaho ovat mukana MTV3:lla 28.8. alkavassa Meidän tarina -ohjelmassa, jossa julkkisparit vanhenevat jopa yli 90-vuotiaiksi.

Sadun mekko CaSaC, kengät Feminett, korvikset Zillakoru. Antin paita ja housut T’uomo Mens Wear, vyö Guess.

Lue myös:

Kahden sijaislapsen äiti Satu Taiveaho: ”Jäisin kotiin, jos se olisi mahdollista”

Onnelliset sijaisvanhemmat Satu Taiveaho ja Antti Kaikkonen: ”Perheeseen tulee toinen lapsi”

The post Satu Taiveaho ja Antti Kaikkonen: Onnelliset lapsiperheen ruuhkavuosista appeared first on Seura.fi.

Malla Malmivaara: ”Äidiksi tulo toi suhteellisuudentajua”

$
0
0

Wau, mikä mimmi! Niin Pihla Viitala, 34, ajatteli ollessaan artistinimellä Belle Who esiintyvän Malla Malmivaaran, 34, keikalla ensimmäisen kerran vajaa kymmenen vuotta sitten.

Samalla tavalla vaikuttui Malla kuullessaan Pihlan laulavan:

”Mikä intensiteetti!”

Ystäviä heistä tuli elokuvan Veijarit kuvauksissa vuonna 2010.

”Ohitimme small talkin ja puhuimme heti tosi syvällisesti. Pääsimme oitis ytimeen”, Malla kuvaa.

Näyttelijöitä yhdistäviä asioita on monia, kuten intohimo musiikkiin, samanlainen huumorintaju ja tapa tarkkailla maailmaa sekä äitiys.

Ja vallankumous.

Lasten kasvattamat

Pihla ja Malla eivät aina vastaa toistensa puheluihin tai viesteihin. Välillä kuluu kuukausia, etteivät he näe toisiaan.

”Kumpikin kuitenkin tietää, ettei toinen katoa mihinkään”, Malla toteaa.

Tulevia tapaamisia ei suunnitella viikkoja etukäteen. Usein yhteiset illanvietot syntyvät hetken mielijohteesta. Monta kertaa mukana ovat puolisot sekä lapset, Pihlan Astrid, 3, sekä Mallan Osla, 13, ja Rufus, 2.

”Rufus kutsui minua viimeksi nähdessämme täti-äidiksi”, Pihla riemuitsee.

Malla oli vasta aloittanut opinnot Teatterikorkeakoulussa, kun hän alkoi 20-vuotiaana odottaa Oslaa. Nuorena alkaneesta äitiydestä seurasi paljon hyvää.

”Olin miettinyt, keskitytäänkö alalla liikaa vain omaan itseen. Äidiksi tulo laajensi katsantokantaa ja toi suhteellisuudentajua. Toisen kasvattaminen kypsyttää, siinä kasvaa itsekin hurjalla vauhdilla. Ja rakkaus vain lisääntyy, kun saa huolehtia toisesta.”

Malla kertoo tapahtuman tyttären päiväkotiajalta. Hoitajan tiuskaisu toiselle lapselle oli saanut Oslan puuttumaan asiaan.

”Saiko nyt oma paha olo sanomaan tarpeettomasti liian kovaa”, hän kysyi. Hoitaja joutui myöntämään, että niin se todella oli.

”Osla on opettanut tarkkailemaan ja kyseenalaistamaan, miksi sanon ja teen asioita”, tiivistää Malla.

Myös Astridin kommentit pysäyttävät Pihlan toisinaan.

”Sanoin, että ruoka pitää syödä loppuun. Hän vastasi, että ei pidä, sinä vain haluat minun syövän sen.”

Kasvatusta tapahtuu siis kumpaankin suuntaan.

”Lapsen kanssa huomaa oman virheellisyytensä. On pakko nöyrtyä huomaamaan asioita, joissa voi olla aiempaa parempi”, Pihla myöntää.

Mikä ominaisuus kaipaa eniten petraamista?

”Olen epäjärjestelmällinen, jopa järjettömän sotkuisa.”

Pihlan paras puoli äitinä on joustavuus ja energisyys. Hän jaksaa jatkuvasti puuhailla Astridin kanssa: leipoa, askarrella, tanssia, laulaa ja soittaa. Mielipuuhaa on etsiä yhdessä rantahiekasta aarteita – meren hiomia värillisiä lasinpaloja, joita kootaan isoon lasipurkkiin.

Mallan vahvuus äitinä on äärimmäinen rehellisyys ja avoimuus.

”Läheiset välit Oslan kanssa perustuvat siihen. Voimme keskustella elämästä ja erilaisista tilanteista avoimesti. Selitän jatkuvasti auki elämän tilanteita, mahdollisia konflikteja ja omia mielialoja.”

Mallalle ei riitä, jos lapsi sanoo kaiken olevan hyvin.

”Silloin pitää kysyä tarkemmin.”

Hetkien jakamista

Pihla ja Malla eivät suunnittele tapaamisia viikkoja etukäteen. Yhteiset illanvietot syntyvät usein hetken mielijohteesta.

Pihlan ja Mallan tuorein yhteistyö on 8. syyskuuta ensi-iltaan tuleva elokuva Kaiken se kestää. Se kuvaa teini-ikää lähestyvien poikien silmin, kuinka isät ja äidit pyristelevät vapaaksi omien vanhempiensa vanhoillisista malleista ja miten parisuhderimpuilut vaikuttavat lapsiin.

Malla tunnistaa elokuvassa esiintyvän puhumattomuuden kulttuurin. Hän oli nelivuotias vanhempiensa erotessa.

”Olin hyvin herkkä lapsi ja imin tunnelmia. Vanhemmilla ei ollut voimavaroja selittää, mitä oli tapahtumassa, miksi ja mitä siitä seuraisi. En tiennyt, voinko edes kysyä. Tein johtopäätöksiä ja yritin selviytyä. Aika nuorena otin vastuuta, olin ylihuolehtiva ja koetin jopa olla vanhempien tukena. Se oli hämmentävää.”

Erossa Malla jäi veljensä kanssa asumaan isän luokse. Äiti sai pian toisen miehen kanssa pojan, joka adoptoitiin 1,5-vuotiaana. Malla tapasi velipuolensa vasta aikuisena. Sen jälkeen Malla löysi vielä siskopuolen Yhdysvalloista.

Sisko vieraili Mallan luona Suomessa toisen kerran tänä kesänä. Malla kutsui myös Pihlan viettämään vierailun viimeistä iltaa.

”Mallan elämä on kiehtova. Minulle on merkinnyt todella paljon se, että olen saanut tavata hänen läheisiään. Olemme jakaneet elämän isoja hetkiä”, Pihla toteaa.

Niin ikään hän on jakanut elämäänsä Mallan kanssa.

”Ei ole asiaa, mitä Malla ei minusta tietäisi.”

Kaiken se kestää on dokumenttiohjaaja Visa Koiso-Kanttilan ensimmäinen fiktiivinen ohjaustyö. Se on myös yksi harvoista tuotannoista, josta Pihla valmistumisen jälkeen pitää.

”Kuvauksissa oli tunne, että näyttelijöitä kuunnellaan, arvostetaan ja heille annetaan tilaa. Se näkyy.”

Vallankumous

Pihlan ja Mallan mielestä roolityölle, henkilön ja hänen tilanteensa sisäistämiselle, ei yleensä anneta riittävästi aikaa. Yksi syy on näyttelijöiden ammattitaidon arvostuksen puute.

”Ylipäänsä kuvitellaan, että alalle pyrkivä haluaa vain tuoda itsensä esille sen sijaan, että arvostettaisiin häntä taiteilijana ja tarinankertojana. Roolihenkilöt jäävät pinnallisiksi raapaisuiksi”, Malla miettii.

Naisia arvioidaan ja arvotetaan miehiä herkemmin ulkonäön perusteella.

”Helposti yleistetään naisten pelaavan viehätysvoimalla. Tulemme ja olemme kauniita”, kuvaa Malla.

”Ylenkatsovia setämiehiä on tosi paljon”, Pihla lisää.

Onneksi kohtaamiinsa vääryyksiin voi vaikuttaa.

”Vallankumousta tapahtuu koko ajan”, Malla toteaa.

He ovat siinä mukana. Tämän jutun kuvausten alussa Pihla ilmoittaa, ettei aio hymyillä leveästi. Se tuntuisi teeskentelyltä.

”En enää suostu asioihin, jos ne eivät tunnu oikeilta. Tunnen itseni, tiedän, mitä olen tehnyt ja mitä haluan tehdä. Nyt minulla on varmuutta”, Pihla tiivistää.

”Vain sillä on merkitystä”, Malla vahvistaa.

Samaa asennetta he välittävät tyttärilleen.

”En suostu kuuntelemaan sukupuolittuneita mielipiteitä. Oletan, että minua kohdellaan ihmisenä. Ei tarvitse välittää miehistä, jotka pelkäävät voimakkaita naisia”, Malla kuvaa.

Pihlan esimerkki on tuore ja käytännönläheinen:

”Astridin ei tarvitse osallistua synnytystalkoisiin, jos häntä ei huvita. Eikä hänen toivottavasti tarvitse kuunnella tytöttelyä 34-vuotiaana, kuten meidän.”

Televisio- ja elokuvamaailman välittämä naiskuva on jo osittain muuttumassa.

”Nykypäivän teinit ovat itsevarmempia kuin itse olin”, Pihla toteaa.

Beverly Hillsin täydellisten naisten rinnalle ovat nousseet Lena Dunhamin luoman Girls-sarjan monimuotoiset naiset. Pihla tervehtii heitä lämmöllä.

”Oman teini-iän sarjoissa seksin harrastaminen oli eteeristä ja huokailevaa, Lena Dunham näyttää siitä toisenkin puolen, sen hikisen ja hankalan.”

Omilla ehdoilla

Näytteleminen ei ole ainoa työ, jota Pihla ja Malla aikovat tehdä. Pihla tekee parhaillaan dokumenttia, jonka valmistuminen vie vielä kauan aikaa. Sen vuoksi hän ei halua siitä puhua enempää.

Mallaa kiinnostaa kirjoittaminen, sisällön tuottaminen.

Kummankin intohimo on musiikki.

Jo ennen teatterikorkeakouluopintoja Pihla suunnitteli uraa jazzlaulajana. Levyn teosta oli sovittu, mutta se jäi opintojen alettua. Nyt hän on siitä kiitollinen.

”Musiikki on yksi tärkeimpiä asioita elämässäni. Kun sillä ei tarvitse ansaita rahaa, ei tarvitse tehdä kompromissejakaan, eikä sovittautua tietynlaiseen tähteyteen.”

Malla julkaisi artistinimellä Belle Who debyyttilevyn vuonna 2009. Toinen levy oli jo lähes valmis, kun hän päätti keskeyttää hankkeen.

”En halunnut hätiköidä, vaan rauhassa kypsytellä. Aion tehdä musiikkia omilla ehdoilla.”

Sen jälkeen esityskieli on vaihtunut englannista suomeksi.

Pihla ja Malla ovat suunnitelleet tekevänsä musiikkia myös yhdessä. Toistaiseksi valmiina on vasta duon nimi, Moi Non Plus.

”Toivottavasti se ei ole kiireisten aikataulujen vuoksi mission impossible, mahdoton tehtävä”, Malla hymyilee.

The post Malla Malmivaara: ”Äidiksi tulo toi suhteellisuudentajua” appeared first on Seura.fi.


Pitkästä liitosta eronnut Merja Tammi: ”Minä olin aina syyllinen”

$
0
0

Yksikin mekko olisi ihmetyksen aihe. Nyt niitä on sängyllä neljä. Mekoissa kiteytyy Merja Tammen, 61, uusi elämänvaihe, joka alkoi, kun lähes kolmekymmentä vuotta kestänyt avioliitto Ari Koveron kanssa päättyi.

”Nämä ovat ensimmäiset mekkoni vuosikymmeniin. Olen löytänyt itsestäni jälleen naisen.”

Merja muutti maaliskuussa parin yhteisestä kodista Porvoosta ostamaansa taloon. Avioerohakemuksen hän jätti 13. huhtikuuta.

Hetkinen. Merjan avioliitonhan piti olla se tarina, jossa rakkaus ylitti kaikki esteet?

Merja hymähtää:

”Iloisen ulkokuoreni alla on ollut paljon surua ja pettymyksiä.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän lisää:

”Helvetillistäkin selviytymistä.”

Sen vuoksi hän tervehtii uutta elämänvaihetta vilpittömän iloisena.

”Ero oli ehdottomasti helpotus.”

Uusperheen kurimus

Vuonna 1982 Merja oli naimisissa ja kahden lapsen äiti. Koti oli paritalossa, jonka toiseen puolikkaaseen Ari muutti silloisen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Kemiat kohtasivat.

”Ari oli elämänmyönteinen, innostuva ja ihana”, Merja muistelee.

Kun suhde tuli ilmi, Ari muutti perheensä kanssa pois. Tauon jälkeen Merja ja Ari alkoivat tapailla uudelleen. Syksyllä 1986 kumpikin erosi liitoistaan ja he muuttivat yhteen asumaan. Naimisiin he menivät tammikuussa 1988.

Merjan lapsista toinen jäi asumaan isänsä kanssa, mikä aiheutti ulkopuolisten paheksuntaa. Rankinta olivat Arin eron jälkimainingit, jotka värittivät yhteistä elämää vuosi toisensa jälkeen.

”Vieraiden lasten rakastaminen ei ole helppoa. Aina ei edes sietäminen. Jos lasten toinen vanhempi on oikein hankala, uusperhe on helvettiä, joka jatkuu ja jatkuu. Elämästä tulee selviytymistä päivästä toiseen.”

Asioiden hoitamista ei helpottanut se, että Merja oli menestynyt Miss Suomi sekä Miss International Beauty ja Miss Maailma -kilpailuissa.

”Olin heikoilla, kun jouduimme hoitamaan lasten asioita viranomaisten kanssa. Missi vastaan akateemisesti koulutettu henkilö.”

Oli hetkiä, jolloin Merja tunsi, ettei jaksa enempää. Ensimmäisen kerran hän pohti eroa jo 90-luvun alussa.

Miksi jäit?

”Lasten takia. Ja Ari oli ihana, vaikka ei pystynytkään olemaan jämäkkä.”

Piina ei päättynyt kokonaan edes silloin, kun Arin 80-luvun puolivälissä syntynyt kuopus täytti kahdeksantoista vuotta. Käyttäytymismallit olivat ehtineet siirtyä sukupolvelta toiselle.

”Minä olin aina syyllinen.”

Ikuinen muurahainen

Uusperheen ongelmien lisäksi parisuhdetta kuormitti taloudellinen kurimus.

Merja perusti mallitoimiston vuonna 1984 varmistaakseen toimeentulon avioeron jälkeen.

”Minulle on edelleen tärkeää pärjätä omillani.”

Ari yritti rakennusalalla. Hän osti asuntoja, joita remontoi myyntikuntoon. Merja koetti toppuutella liiketoiminnan kasvattamista, mutta suostui lopulta takaamaan tarvittavia lainoja. Se oli virhe. Yritys kaatui 90-luvun lamaan. Merja ja Ari menettivät omaisuutensa ja joutuivat velkasaneeraukseen.

Uusperheeseen oli syntynyt ensimmäinen yhteinen lapsi vajaata vuotta aiemmin. Merja odotti toista tietäen menettävänsä kodin ennen lapsen syntymää.

”Melkein toivoin, ettei vauva syntyisi, vaan säästyisi kaikelta kurjuudelta.”

Sitten Merja keksi selviytymiskeinon. He perustivat Porvoon Hongakseen vanhusten palvelutalon ja ruokapalvelun.

”Tein 150 ruoka-annosta päivässä. Muistan kuopukseni ensimmäisestä elinvuodesta vain pieniä pätkiä.”

Merja on käynyt läpi muistojaan eron jälkeen. Onnellisimpana hän muistaa ajan, jolloin heillä ei ollut rahaa eikä yrittäminen vielä ollut riistäytynyt hallinnasta.

”Työmäärästä huolimatta aika Hongaksessa oli ihanaa huvikumpumeininkiä.”

Palvelutalo vaihtui etanafarmiin ja edelleen vuonna 1999 avattuun etanaravintola Timbaaliin. Vuonna 2005 he perustivat ravintolan yhteyteen hotellin ja sen jälkeen keramiikkaa tuottaneen Porvoon Pajan. Vuonna 2013 he ostivat takaisin Timbaalin ja vuotta myöhemmin avasivat kahvilan.

”Se on avioliittomme tarina. Kiidimme projektista toiseen vauhdilla, ettei tarvinnut pysähtyä miettimään.”

Yrityksistä jokainen sai alkunsa Merjan taidoista ja luovuudesta.

”Ruoanlaitto, keramiikka, maalaus… Niiden piti olla harrastuksiani, mutta lahjakkuuteni valjastettiin teollisuuden hyötykäyttöön.”

Merja kantoi vastuun ideoinnin lisäksi toteutuksesta.

”Tunnen joutuneeni tekemään aina suorittavan työn. Olen ollut se Aisopoksen sadun muurahainen.”

Merja ei väheksy Arin työpanosta. Töitä on tehty yhdessä.

”Silti olisin toivonut puolisolta kykyä nähdä, etten jaksa, vaikka en sitä näyttänyt. Minua kuvataan aina vahvaksi. Näkisivätpä niin sanovat, millaisia itkuja olen vääntänyt!”

Jyrkkä alamäki

Ratkaiseva käänne Merjan ja Arin suhteessa tapahtui, kun Merja sairastui meningo-bakteerin aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen vuonna 2004. Hän selvisi hengissä vain nipin napin ja hyvällä onnella.

Kuntoutuminen vei yli vuoden. Pysyväksi vaurioksi jäi muun muassa toisen korvan kuuroutuminen.

Pitkän aikaa Merja koki menettäneensä naiseutensa. Hän oli puoliksi halvaantunut, silmät katsoivat kieroon ja olo oli kaikkea muuta kuin hehkeä.

”En kokenut saavani lohtua Arilta. Silloinkin minun piti olla vahva osapuoli.”

Merja pystyi itkemään kurjuuttaan vain kerran ystävälleen. Jotain särkyi.

”Siitä eteenpäin avioliittomme meni alamäkeä.”

Kaksi viimeksi kulunutta vuotta olivat raastavia.

”Ei ollut intohimoa moneen vuoteen. Kumpikaan ei kunnioittanut toista. Riitelimme, nälvimme toisiamme ja puhuimme rumasti.”

Merja ehdotti Arille monta kertaa, että he keskustelisivat suhteestaan. Miettisivät, pitäisikö erota. Tuorein kerta oli syksyllä 2015, jolloin Merja aavisti Arin ihastuneen johonkin toiseen naiseen.

”Kylmää sotaa välillämme oli kestänyt vähintään pari vuotta. Oli vain ajan kysymys, koska toinen löytää uuden. Ari oli löytänyt syksyn aikana yhteisen sävelen jazzlaulaja Maija Hapuojan kanssa.”

Merjan kysyessä Ari kielsi suhteen. Se loukkasi. Ilman sitä he olisivat voineet erota ystävinä.

”En voi olla kaveri miehen kanssa, joka valehtelee kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen.”

Nopeasti surtu

23. helmikuuta myös Ari myönsi haluavansa erota. Sen kuuleminen oli lopulta kuitenkin sokki.

”Verenpaineeni nousi varmaan kahteensataan. En nähnyt elämää Arin rinnalla houkuttelevana enää pitkään aikaan. Ehkä silti olisin halunnut selvittää, onko meillä mitään mahdollisuuksia millään keinoilla.”

Yhteisiin vuosiin mahtui onnellisiakin hetkiä.

”En surrut eroa Arista, vaan entistä elämää ja sen muistoja.”

Järkytys ja suru menivät nopeasti ohi. 25. helmikuuta Merja osti itselleen talon, johon muutti kuukautta myöhemmin. Avioerohakemuksen hän kirjoitti yksin. Harkinta-aika alkoi 13. huhtikuuta. Ero tulee voimaan 20. lokakuuta. Ari täyttää 70 vuotta viikkoa myöhemmin.

”Ikäerokin alkoi vaikuttaa suhteessamme. Koin olevani useamman ihmisen muistina jo vuosia.”

Merja katselee mekkojaan.

”Olinko jo pitkään vain jätkäkaveri? Ainakin koin olevani kaikkea muuta kuin vaimo.”

Nyt tilanne on toinen.

”En ole onneton ja surullinen. Päinvastoin. Elämä kuplii. Nyt minulla on mahdollisuus onnelliseen elämään ilman rajoitteita.”

Uusi alku

Merja jäi osa-aikaeläkkeelle huhtikuussa.

”Teen päiväohjelman sen mukaan, mikä minua huvittaa. Se on mahtavaa.”

Hän kirjoittaa kahta kirjaa, kuvitettua satukirjaa ja autofiktiivistä omaelämäkertaa työnimellä Tarja Mämmi on the road.

”Suurin osa sen tapahtumista on elämästäni, mutta arvailujen varaan jää, mikä ei ole.”

Runko on valmiina. Kesän aikana Merja palaa todellisille tapahtumapaikoille ympäri Suomea verestämään muistojaan.

Eron jälkeen Merja oli tyttärensä kanssa kaupunkilomalla Kööpenhaminassa. Hän kiinnitti huomiota siihen, kuinka paljon tyttäreen kohdistettiin katseita.

”Katsopas tarkemmin, äiti. Sinua katsotaan yhtä paljon”, tytär huomautti.

Kuplivan hyvä olo näkyy ulospäinkin.

Oletko valmis uuteen rakkauteen?

”Totta kai. Hämmästyisin, jos menisin vielä naimisiin. Toisaalta olen yllättänyt itseni lyhyessä ajassa jo useasti. Käytänhän jopa mekkoja.”

Merja alkoi seurustella ensimmäisen aviomiehensä kanssa 17-vuotiaana. Siitä liitosta hän muutti yhteen Arin kanssa. Hän ei ole koskaan asunut yksin tai käynyt treffeillä teatterissa, oopperassa, ravintolaillallisella tai taidenäyttelyssä. Nyt sellaiseen on aikaa.

”Aion suuntautua ulospäin, ihmisten pariin.”

Muitakin suunnitelmia on:

”Entinen Merja tuli takaisin. Tämä on uuden, ihanan vaiheen alku. Lupaan pitää hauskaa loppuelämäni ajan.”

The post Pitkästä liitosta eronnut Merja Tammi: ”Minä olin aina syyllinen” appeared first on Seura.fi.

Unelmien mies olikin väkivaltainen: Sharona pakeni miestään Suomeen

$
0
0

Sharona Hammermann suunnitteli lähtönsä jokaisen yksityiskohdan etukäteen. Kaiken oli onnistuttava, sillä toista tilaisuutta ei tulisi.

Lähtöpäivän aamu toistui samanlaisena kuin kaikki muutkin jo vuosien ajan. Sharona nousi ylös viideltä ehtiäkseen keittää aviomiehelleen kahvin ja tarkalleen kolmen desilitran annoksen puuroa ennen kuin tämä heräisi. Tasan kello seitsemän hän seisoi eteisessä ulko-oven vieressä, ojensi töihin lähtevälle miehelle avaimet ja eväät.

”Hauskaa päivää, nähdään myöhemmin”, Sharona toivotti.

Miehen lähdettyä Sharona haki alakerran varastosta kaksi matkalaukkua, pakkasi niihin etukäteen valitsemansa vaatteet, kävi suihkussa ja meikkasi. Hän petasi sängyn ja vei roskat ulos. Viimeisenä hän asetti keittiön pöydälle miehelle osoittamansa kirjeen ja avaimensa.

Taksi saapui sovitusti yhdeksältä. Matkalla lentokentälle Sharonan ainoa tunne oli syyllisyys. Ei lähdöstä, vaan siitä, ettei hän ehtinyt valmistaa miehelleen seuraavaa ateriaa.

Oli maanantai, 21. toukokuuta 2012. Sharona jätti taakseen seitsemän vuotta väkivaltaisessa liitossa.

”Pitkään mietin, kuka oikein olin niiden vuosien aikana? Mitä minulle tapahtui ja miksi?”

Unelmien mies

Sharona tutustui mieheen sattumalta internetissä keväällä 2005.

”Mikä Adonis!” hän huokasi nähtyään miehen kuvan.

Ensin hän epäili, ettei personal trainerina uraa tekevä komistus voisi olla hänestä kiinnostunut. Mies oli kuitenkin sinnikäs ja yhteisiä keskustelun aiheita löytyi runsaasti. Juutalaisuus, musiikki, ongelmalliset perhesuhteet… Kohtalolta tuntui sekin, että mies asui Los Angelesissa.

Sharona opiskeli keittiömestariksi Havaijilla. Valmistuttuaan vuonna 2002 hän palasi Suomeen, mutta kyläili usein Los Angelesiin asettuneiden opiskelukavereiden luona. Lentoliput olivat valmiina jo seuraavalle, elokuuhun 2005 ajoitetulle matkalle.

Kesän aikana Sharonan ja miehen keskusteluista tuli lähes päivittäisiä. Kumpikin odotti Sharonan elokuista matkaa ja ensimmäistä kohtaamista. Sharona sopi tapaamisen heti Los Angelesiin saavuttuaan. Rakkaus roihahti Starbucks-kahvilan pihalla. 193 senttimetriä pitkä, lihaksikas mies halasi jännityksestä tärisevää, 159-senttistä Sharonaa. Miehen käsien ympäröimänä hän oli suojassa kaikelta pahalta.

”Nyt on kaikki hyvin”, hän ajatteli.

Seuraavan kolmen viikon ajan he olivat erottamattomat. Niiden lopulla Sharona soitti työnantajalleen Suomeen ja sopi kolmesta ylimääräisestä lomaviikosta.

”Olin niin rakastunut.”

Yhteisen ajan päättyessä mies polvistui Sharonan eteen, kertoi löytäneensä tulevien lastensa äidin ja kosi.

Sharona palasi Suomeen kihlautuneena. 95-vuotias isoisä oli riemuissaan kuultuaan, että tuleva sulhanen on juutalainen. Hän halusi järjestää lapsen lapselleen suuret häät. Kun Sharona palasi Yhdysvaltoihin marraskuun alussa, hääpäivä oli päätetty, juhlapaikka varattu ja vieraslista aluillaan.

Isoisä kuoli joulukuun puolivälissä. Jonkin ajan kuluttua Sharona huomasi, että hänen mukanaan hautautuivat myös hääsuunnitelmat. Jälkeenpäin hän ymmärsi, että se sinetöi aviomiehen vallan.

”Hän tajusi olevansa ainoa, johon voin nojautua.”

Heidät vihittiin Las Vegasissa, netin kautta vuokratussa hääkappelissa 4. maaliskuuta 2006. Sharona oli onnellisempi kuin koskaan aiemmin.

”En saanut unelmahäitä, mutta sain unelmieni miehen.”

Miehen pihdeissä

Kuukausi häiden jälkeen Sharona istui miehensä kainalossa kotisohvalla, kun raivo ryöpsähti ensimmäisen kerran. Mies tarttui Sharonaa käsivarsista, nosti ja heitti kuin räsynuken sohvan yli lattialle.

”Olin sokissa. En ymmärtänyt, mitä tapahtui.”

Hän itki ja rutisti sohvalta vetämäänsä vilttiä ympärilleen.

”Shut up, you fucking bitch! Look what you made me do!” (Turpa kiinni, saatanan ämmä! Katso mitä sait minut tekemään!), mies karjui.

Hänen mielestään mitään ei olisi tapahtunut, ellei Sharona olisi ärsyttänyt häntä. Kun hän toisti sitä riittävän monta kertaa, Sharona uskoi. Hän varmasti teki jotain väärin. Hän aneli mieheltä anteeksi.

”Tein niin vuosi toisensa perään. Hän oli taitava. Hän sai minut tuntemaan olevani kaikkeen syyllinen.”

Tilannetta ei helpottanut se, että Sharona oli taloudellisestikin riippuvainen miehestään.

”Kuulin yhä uudelleen, kuinka moni nainen olisi onnellinen kengissäni.”

Kiitollisuutta osoittaakseen hän pyrki täydellisyyteen kodinhoitajana. Hän valmisti miehelle päivittäin viisi ateriaa, jotka sisälsivät täsmälleen määrätyt määrät rasvaa, hiilihydraatteja ja proteiineja. Hän siivosi, pesi pyykit ja silitti.

”Hän antoi ymmärtää, että se kaikki oli vähintä, mitä voin tehdä. Hänen elämänsä oli niin raskasta, koska hän joutui elättämään minua.”

Sharona yritti löytää töitä, mutta ilman autoa se oli mahdotonta. Miehen autoa hän ei saanut käyttää.

”Koko ajan pienenin ja pienenin. Minulla ei ollut enää mitään arvoa. Uskoin olevani surkea ja hyödytön vaimo.”

Onnen muruja

Onnellisiakin hetkiä oli. Syntymä- ja ystävänpäivinä mies antoi lahjoja ja toi kukkia. Erääseen Tiffanylta ostettuun kaulakoruun hän kaiverrutti rakkauden tunnustuksensa. Urheilutapahtumia katsoessaan ja elokuvissa he istuivat käsi kädessä. Kun he joskus harvoin tapasivat yhdessä miehen ystäviä, mies ylisti heille vaimoaan.

”Sellaisina hetkinä ajattelin, että onhan meillä asiat hyvin. Valehtelin itselleni. Minulla oli niin suuri halu saada avioliitto onnistumaan.”

Omia ystäviään Sharona ei tavannut. Häntä hävetti.

”He perustivat perheitä ja näin, minkälaista elämän pitäisi olla. Minä olin epäonnistunut.”

Kun mies rutisti syliinsä, kuten ensimmäisellä tapaamisella, Sharona takertui toivoon.

”Ehkä hän rakastaa minua, jos yritän vielä enemmän.”

Viimeinen kerta

Mies ei koskaan lyönyt Sharonaa nyrkeillä. Pahinta ei ehkä ollutkaan fyysinen, vaan henkinen väkivalta. Sharonalla ei ollut arvoa. Hän oli mitätön.

Pahaa oloaan tai mielipahaansa hän ei voinut näyttää.

”En saanut itkeä, etteivät naapurit kuulisi ja hälyttäisi poliisia.”

Sharona laihtui ja hiukset lähtivät tuppoina irti. Hän heräsi öisin oksentamaan, kun vatsahapot nousivat ylös ruokatorveen. Se sattui.

Eräänä yönä kivut raastoivat jälleen.

”Oli kuin kurkkuuni olisi kaadettu etikkaa.”

Mies heräsi oksentamisen ääniin ja suuttui. ”Katso, minkä näköinen olet. Teet tuon tahallasi saadaksesi muut syyttämään minua”, hän raivosi.

Sharona painoi enää 44 kiloa.

Sitten tuli kerta, jolloin hän ei voinut enää ummistaa silmiään.

Sharona oli menossa suihkuun joulukuussa 2011, kun hän pysähtyi katsomaan itseään kylpyhuoneen kokovartalopeilistä. Mustelmaiset kädenjäljet risteilivät pitkin laihaa vartaloa. Väkivalta oli alkanut edellisenä iltana, kun Sharona oli kysynyt, miksi mies ei ollut tuonut dieettilimsaa. Sehän oli tarjouksessa hänen työpaikkansa viereisessä kaupassa.

”Hän nosti minut käsivarsista kiinni pitäen ylös ja löi seinään. Sitten hän kuristi. Luulin kuolevani.”

Peiliin katsoessaan hän havahtui. Ei ollut myöhäistä.

”Haluan jonkun, joka arvostaa minua. Haluan oikean perheen. Minullakin on oikeus olla onnellinen.”

Sharona suunnitteli lähtöään kuukausia. Hän oli varma, ettei selviäisi hengissä, jos mies saisi tietää hänen aikeistaan.

Päästyään lentokoneeseen hän lähetti miehelle tekstiviestin, jossa kehotti lukemaan keittiön pöydälle jättämänsä kirjeen. Siinäkään hän ei moittinut miestä, vaan selitti, etteivät he voisi olla onnellisia yhdessä.

Kahdeksan päivän kuluttua Sharona sai sähköpostin: ”Call me”. Sharona ohjasi sen juristilleen. Sen jälkeen hän ei ole miehestä kuullut. Avioero tuli voimaan helmikuussa 2013.

Ehjäksi

Suomeen palatessaan Sharona oli pirstaleina. Kuka hän oikeastaan oli? Miksi hänestä tuli uhri? Sharonan itsetunto on horjunut aina.

”Mielestäni en ollut koskaan riittävän hyvä.”

Sharonan isä kuoli, kun hän oli puolitoistavuotias. Teini-ikäisenä hän sai tietää isän tehneen itsemurhan.

”Olin vasta vauva. Miksi hän ei halunnut nähdä minun kasvavan? Enkö kelvannut?”

Ihmissuhteissaan hän yritti miellyttää tullakseen hyväksytyksi.

”Hakeuduin kontrolloivien ja vallanhaluisten ihmisten luo.”

Sharona kävi menneisyyttään läpi terapeutin vastaanotolla. Ystävät ovat olleet kuitenkin tärkein tuki.

”Heidän avullaan ymmärsin, etten tehnyt mitään väärin. Minun ei tarvitse hävetä. En epäonnistunut, vaan yritin parhaani.”

Jo lapsena Sharonan haave oli saada kolme lasta. Väkivaltaista miestään hän ei halunnut lastensa isäksi. Luovuttanut hän ei ole. Unelmissa on edelleen ainakin yksi lapsi ja onnellinen perhe-elämä.

”Minulla kävi huono tuuri, mutta kaikki miehet eivät ole pahoja. Olen joutunut tapaamaan sammakoita ennen kuin prinssi löytyy, mutta luotan rakkauteen.”

The post Unelmien mies olikin väkivaltainen: Sharona pakeni miestään Suomeen appeared first on Seura.fi.

”Hiukseni lähtivät – mikään hoito ei tepsinyt” – Stressi laukaisi parantumattoman autoimmuunisairauden

$
0
0

Tiina Heino, 39, oli ylpeä pitkistä, näyttävistä hiuksistaan. Ne ulottuivat selän puoliväliin saakka. Kaksitoista vuotta sitten hän kaljuuntui ja menetti kehonsa muutkin karvat. Sairauden hyväksyminen vei vuosia.

Tähän havahduin

Makoilin sohvalla katsomassa televisiota. Nojasin päätä käteeni. Tunsin sormillani takaraivossa pienen, kaljun läiskän. Ihmettelin, että miten ihmeessä vierekkäiset hiukset ovat sattuneet lähtemään yhtä aikaa.

Pian hiukset lähtivät kokonaan niskasta ja ohimoilta. Peitin ne huivilla. Kävin siihen aikaan muskarissa lapseni kanssa. Kerran en huomannut, että laululeikin aikana huivi oli noussut paljastaen takaraivon ja ohimoiden kaljuuden. Se hävetti ja nolotti.

Päälaella oli vielä hiuksia, kun huomasin, että kulmakarvani olivat harventuneet ja toisesta silmästä puuttui ripsiä.

Lopulta kaljuunnuin kokonaan ja menetin kehon muutkin karvat vajaassa vuodessa.

Se aiheutti valtavan identiteettikriisin. Naisena tunsin menettäneeni jotain olennaista itsestäni. Itsetuntoni kärsi, ja se aiheutti ongelmia parisuhteessakin.

Vastaanotolla

Menin lääkäriin, kun ensimmäiset kaljut läikät ilmaantuivat. Iho- ja allergiasairaalan poliklinikalla todettiin, että minulle oli puhjennut autoimmuunisairaus alopecia universalis.

Sairauden puhkeamisen syyksi on arveltu elimistön stressitilaa. Keskimmäinen lapseni oli syntynyt seitsemän kuukautta aiemmin. Sinänsä iloinen ja onnellinen asia yövalvomisineen rasitti kehoa.

Näin hoidetaan

Ensimmäisiin kaljuihin läiskiin kokeiltiin hoitona kortisoniliuosta ja lyhytaikaisesti steroideja, mutta ne eivät auttaneet. Muita hoitomuotoja en kokeillut.

Ensimmäinen peruukki auttoi paljon. Huomasin, ettei sen käyttäminen ole vaikeaa.

Keskityin ajatukseen, ettei sairaus ole hengenvaarallinen. Kyse on vain ulkoisesta muutoksesta. Se lohdutti.

Ensimmäiset vuodet olivat silti vaikeita. Minulla oli jatkuva stressi siitä, ettei kukaan – edes naapuri tai lasten kaveri – näe minua ilman peruukkia.

Alkuvaiheessa olisin eniten kaivannut vertaistukea. Ehkä en olisi masentunutkaan, jos olisin voinut jutella samanlaisessa tilanteessa olevien kanssa.

Seitsemän vuotta sitten tein oman facebook-profiilin. Keräsin sinne sairauden vastapainoksi kaikkea myönteistä, runoja, kuvia, musiikkia. Vähän sen jälkeen löysin facebookista vertaistukea tarjoavan Aloepeciaklubin. Suosittelen sitä kaikille samaan sairastuneille.

Tässä ja nyt

Peruukkiliikkeen myyjä kysyi, minkälaisena haluan itseni nähdä. Se pysäytti. Sairastumisen jälkeinen aika oli itseni etsimistä.

Nyt hyväksyn itseni tällaisena. Olen tyytyväinen, kun minun ei tarvitse ajella säärikarvoja eikä käyttää rahaa kampaamolaskuihin. Tarvitsen vain kymmenen minuuttia ja olen valmis lähtemään mihin tahansa. Valitsen peruukin, levitän meikkivoiteen, rajaan silmät ja piirrän kulmakarvat. Tylsien päivien piristykseksi kulmani ovat joskus violetit tai vihreät.

Saan uuden peruukin kerran vuodessa. Kaljulla päällä en esiinny, koska pääni näyttäisi pieneltä nuppineulalta muuhun vartaloon verrattuna. Laitan peruukin päähän aina kodista lähtiessäni. Kotona ja lenkeillä voin käyttää huivia tai nuorisopipoa.

Joillekin hiukset ja karvat kasvavat välillä takaisin. Olen helpottunut, ettei minulle ole käynyt niin. En halua kokea uudelleen niiden menettämistä, ajella toivon ja pettymyksen vuoristorataa.

Sairaus on tuonut elämääni hyviä ja ihania asioita. Ennen en niitä ollenkaan huomannut. Se on myös antanut rohkeuden laittaa itseni likoon. Ennen sairastumista en olisi rohjennut lähteä ohjelma-avustajaksi. Tähän mennessä olen esiintynyt jo Mustat lesket– ja Salatut elämät -televisiosarjoissa sekä lyhytelokuvassa ja musiikkivideossa.

Tilaa Seura

The post ”Hiukseni lähtivät – mikään hoito ei tepsinyt” – Stressi laukaisi parantumattoman autoimmuunisairauden appeared first on Seura.fi.

Lumilautailija rajussa onnettomuudessa – kalloimplantti pelasti

$
0
0

Tomi Taskinen, 25, rakastui lumilautailuun kahdeksanvuotiaana. Päämääränä oli ura lajin ammattilaisena. Sen vuoksi hän muutti peruskoulun jälkeen kodistaan Hollolasta Sotkamoon, jonka urheilulukiossa on Suomen ainoa lumilautailulinja.

19. helmikuuta 2011 Tomi osallistui Joensuun torilla järjestettyyn lumilautailunäytökseen. Siitä tuli elämän käännekohta.

Pudotus jäälle

Näytöspäivänä oli kova pakkanen. Lautani kantti tarttui kiinni jäähän, kun otin vauhtia mäkihyppy- eli spedelingosta. Lensin hyppyristä väärään suuntaan ja putosin noin kuuden metrin korkeudesta tasaiselle jäälle selälleni. Löin pääni.

Kypärän käyttö oli siihen aikaan harvinaista eikä minullakaan ollut sitä. En tiennyt, miten kohtalokas pään iskeytyminen maahan voi olla.

Henkiinjäämiskamppailu

Sain maassa kouristuskohtauksen ja suustani tuli verta. Minut vietiin tajuttomana Joensuun sairaalaan, jossa tehtiin pään ct- eli tietokonekerroskuvaus. Kuvat lähetettiin sähköisesti Kuopion yliopistolliseen keskussairaalaan, jonne minut kiidätettiin saman tien ambulanssilla. Nukutuslääkäri lähti mukaan ja valmisteli minut jo matkan aikana leikkaukseen. Leikkaus tehtiin ambulanssin paareilla. Oli sekunneista kiinni, että pääni saatiin avattua, verihyytymä poistettua ja aivopaine tasattua riittävän nopeasti.

Kukaan ei tiennyt, jäänkö henkiin. Vanhempiani varoiteltiin, että jos selviän, en ole enää entisenlainen. Jossain vaiheessa pelättiin, että jään vihannekseksi.

Seuraavan kahden viikon ajan teho-osastolla sänkyni vieressä valvoi sairaanhoitaja lähes koko ajan tarkkaillen useista monitoreista kokonaistilannetta.

Minut leikattiin sinä aikana neljä kertaa. Toisella kerralla kallosta poistettiin kolmasosa, jotta aivoilla olisi riittävästi tilaa turvota. Kolmannella kerralla korjattiin aivopaineanturia ja neljännellä asennettiin aivokammioon suntti, jotta saatiin tilaa edelleen turpoavalle vasemmalle aivolohkolle.

Näin minua hoidettiin

Oikea puoleni oli pitkään halvaantunut ja liikuin pyörätuolilla. Aluksi törmäilin sen kanssa jatkuvasti osaston käytävien oikeanpuoleisiin seiniin.

Kallostani puuttui leikattu kolmannes puoli vuotta. Siihen tilattiin muovi-implantti eli keinoluusiirre Australiasta. Se asennettiin paikalleen elokuussa. Operaation jälkeen huomattiin, että makuuasennossa päänahan ja implantin väliin kertyi ylimääräistä selkäydinnestettä. Sitä jouduttiin imemään pois piikillä joka aamu. Se sattui.

Sen jälkeen työnnettiin alaselkääni selkäytimestä nestettä ulos johtava suntti. Se oli järjettömän kivulias toimenpide. Se jouduttiin tekemään kaksi kertaa, koska ensimmäisellä kerralla suntti ei mennyt oikeaan kohtaan. Kivut tuntuivat kuitenkin pieneltä hinnalta siitä, että olin hengissä. Siinä vaiheessa jo tiesin, että oli millin päässä, etten enää olisi täällä.

Lopulta tehtiin leikkaus, jossa ylimääräistä selkäydinnestettä johtava letku asennettiin selkäytimestä vatsalaukkuun. Se on siellä loppuelämäni ajan. En huomaa sen tai kalloimplantin olemassaoloa millään tavalla päivittäisessä elämässä.

Tässä ja nyt

Pitkään epäiltiin, että niskanikamani oli murtunut. Onneksi ei ollut. Oikeaa puolta on kuntoutettu sähkösokkien avulla. Vuosien ajan olen saanut muutenkin monipuolista kuntoutusta. Alun perin ei uskottu, että enää kävelen ilman apuvälineitä. Nykyään juoksenkin.

Minulla oli vahva halu saada valkolakki, vaikka aivovaurion seurauksena todettiin anominen afasia, sanojen löytämisen ja kirjoittamisen vaikeus. Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2012. En vieläkään tiedä, miten siitä suoriuduin.

Onnettomuuden jälkeen lääkärit antoivat ymmärtää, etten enää ikinä laske mäkeä. Mutta lautailijaa ei saa irti siteistään. Tiesin, että minun on jollain keinolla pakko päästä takaisin laudan päälle. Se on yksi merkittävimmistä syistä siihen, että olen nyt näin hyvässä kunnossa.

15. helmikuuta 2013 nousin laudalle Messilässä. Mukanani oli fysioterapeutti-hiihdonopettaja. Pelkoa en tuntenut, mutta varauduin siihen, ettei homma onnistu. Se lähti sujumaan heti. Ja tuntui älyttömän hyvältä.

En ole katkera. Oli niin lähellä, etten pääsisi kokemaan enää mitään. Tärkein tulevaisuuden toive on nyt terveys.

Olen suorittanut lumilautailuvalmentajan tutkinnon. Neurologisten ongelmien vuoksi en todennäköisesti pysty täysipäiväiseen työhön, vaikka olen fyysisesti hyvässä kunnossa. Pyrin silti luomaan uran lumilautailun tai ylipäänsä urheilun parissa.

The post Lumilautailija rajussa onnettomuudessa – kalloimplantti pelasti appeared first on Seura.fi.

Jukka ja Sirpa Kuoppamäen perheessä on seitsemän lasta – anoppi epäili aikoinaan, saako pienikokoinen Sirpa lainkaan lapsia

$
0
0

Sirpa Kuoppamäellä, 73, on kaulakoru, jota hän ei riisu edes saunassa. Hän on kantanut pikkuruisten timanttien peittämää sydäntä yli viisikymmentä vuotta.

Koru on lahja aviomieheltä, muusikko ja musiikintekijä Jukka Kuoppamäeltä, 73.

Sirpan vihkisormus sen sijaan on vaihtunut kerran pian 54 vuotta kestäneen avioliiton aikana. Sirpa pyörittelee timanttikoristeista sormusta nimettömässään.

”Tämän sain, kun meidät vihittiin toisen kerran.”

Sirpa ja Jukka on vihitty avioliittoon kolme kertaa. He kuuluvat Kristiyhteisöön, jossa avioliitto on 25 vuoden välein uudistettava sakramentti.

”Toisella kerralla Sirpa kysyi, olenko varma, että hän vielä tahtoo”, Jukka hymyilee.

Sirpan vastaus ei jännittänyt. Jukan mielestä ei ollut sattumaa, että heistä tuli pari.

Pieni ja pahasuinen

Lauttasaaren yhteiskoulun tansseissa soitti yhtye Kukonpojat. Elettiin syyskuuta 1961. Esitystä arvosteli lavan edessä tyttöjoukko, joka herätti myös soitantaa kuulemaan tulleen Jukan huomion.

”Sirpa oli joukon pienin ja pahasuisin. Hain häntä tanssimaan. Siitä se alkoi eikä ole päättynyt vieläkään”, Jukka tiivistää.

Vuoden kuluttua, ensimmäisellä viikonloppulomalla armeijasta, Jukka kuuli tulevansa isäksi. Raskaus oli järkytys myös Sirpalle, jonka tähtäimessä abiturienttina olivat olleet ylioppilaskirjoitukset, ei äitiys.

Avioliitto oli tällaisessa tilanteessa tuolloin ainoa vaihtoehto. Sirpa ja Jukka vihittiin 11. marraskuuta 1962. Jukka seisoi alttarilla matruusin puvussa anottuaan häihin turhaan siviilipuvun käyttöoikeutta.

Kolmen päivän vihkiloman hän sentään sai. Ensimmäinen kiista käytiin ennen kuin pariskunta lähti viettämään kuherruskuukautta maaseutuhotelliin.

”Sirpa vaati minua valitsemaan mukaan joko hänet tai kitaran”, Jukka kertoo.

Pienen taivuttelun jälkeen matkaan lähti myös soittopeli.

Esikoistytär syntyi pääsiäissunnuntaina 14. huhtikuuta 1963. Puolitoista kuukautta sen jälkeen Sirpa pääsi ylioppilaaksi. Hän oli saanut Kouluhallitukselta luvan jatkaa lukio-opintojaan.

”Sen ajan asetusten mukaan koululainen ei voinut olla naimisissa ilman eri lupaa. Raskaana olemisesta säädöksissä ei puhuttu. Kaikkihan tiesivät, ettei voi olla raskaana olematta naimisissa”, Sirpa nauraa.

Kesäkuussa Sirpa sai toimittajan paikan aikakauslehdessä ja tyttövauva hoitopaikan samassa talossa asuvan tädin luota. Työpaikka helpotti toimeentuloa merkittävästi, sillä Jukka vapautui armeijasta vasta elokuussa.

”Sotilasavustus oli 110 markkaa ja vuokra 220 markkaa kuukaudessa. Toimittajana sain 500 markan kuukausipalkan, jonka lisäksi maksettiin juttupalkkiot”, Sirpa kertoo.

”Olimme yhtäkkiä Kroisoksia.”

Vauvoista hullaantuneet

Kun Sirpa ja Jukka alkoivat seurustella, Jukan äiti huolestui.

”Sirpa on niin pieni, ettei varmaan voi saada lapsia”, hän murehti.

Huoli oli turha. Kuoppamäen perheeseen syntyi lopulta seitsemän lasta, vaikka suurperhe ei ollut alun perin suunnitelmissa. He yksinkertaisesti hullaantuivat vauvoihin.

”Aina vauvan kasvaessa tuntui, että pitää saada vielä uusi”, Sirpa selittää.

Kodin pyörittäminen oli suurimmaksi osaksi hänen vastuullaan.

”Se oli rankkaa, mutta oma valinta.”

Jukka sai kitaran viisitoistavuotiaana ja innostui siitä niin, että jakoi iltapäivälehtiä rahoittaakseen soitto-opintonsa. Yläluokilla hän otti laulutunteja konservatoriossa.

Vuonna 1960 hän pääsi esiintymään Neloset-yhtyeensä kanssa Linnanmäelle kykyjenetsintäkilpailun myötä. Samana vuonna julkaistu ensimmäinen single Kostaja / Malaguena nousi myyntilistalle, ja yhtyeelle myönnettiin Iskelmälehden Ylennysmerkki-palkinto.

Laulaminen tuntui kuitenkin liian epävarmalta tavalta elättää kasvava perhe. Päästyään armeijasta Jukka opiskeli opettajaksi. Vuoden määräaikaisen opettajan pestin jälkeen hän palasi laulajaksi, koska unohti hakea opettajan paikkaa uudelleen.

Lauluntekijänä läpimurto oli vuonna 1969 ilmestynyt single Kiskot vievät etelään. Vuonna 1973 hän perusti oman levy-yhtiön. Samana vuonna tuli voitto Syksyn Sävel -kilvassa kappaleella Kultaa tai kunniaa.

Tunnetuksi tuli myös Sirpa. Hänet nähtiin televisiossa suositun Levyraadin vakiojäsenenä vuodesta 1968 lähes kymmenen vuoden ajan.

Lopulta menestyminen ei kuitenkaan riittänyt.

Uuteen sitoutuminen

Jukka aloitti henkisen kodin etsimisen jo 60-luvulla. Hän vieraili niin spiritistien, selvänäkijöiden, ennustajien, teosofien kuin ruusuristiläisten luona.

Oma paikka löytyi lopulta Kristiyhteisöstä.

Kesällä 1976 Suomen Kristiyhteisön pappi Helmer Knutar ehdotti, että Jukka lähtisi opiskelemaan pappisseminaariin Stuttgartiin, Saksaan.

Kahteen viikkoon Jukka ei uskaltanut kertoa asiasta Sirpalle.

”Se oli niin älytön ajatus, vaikka houkuttikin minua.”

Kun hän lopulta paljasti mietteensä, Sirpa oli hiljaa vain hetken.

”Eikö ole muuta maata tarjolla? Olisi niin kiva lähteä Englantiin tai Yhdysvaltoihin”, Sirpa tuumasi.

Kuoppamäet muuttivat Saksaan keväällä 1977. Ennen lähtöään Jukka myi kitaransa ja esiintymisvaatteet. Tulevan papin piti hylätä musiikkiala osoittaakseen sitoutumisensa uuteen uraan.

Tulevaisuus ei sujunut suunnitellusti.

Sirpan haave freelancer-toimittajan töistä osoittautui mahdottomaksi. Hän sai oleskeluluvan perheenjäsenenä, mutta se ei oikeuttanut työlupaan.

”Oman uran hylkääminen ei tietenkään ollut kivaa”, hän toteaa.

Vielä suurempi pettymys odotti, kun Jukka valmistui papiksi vuonna 1980. Hän luuli palaavansa Suomeen Kristiyhteisön papiksi, mutta hänet lähetettiinkin ensin Stuttgartiin, sen jälkeen Wuppertaliin ja lopulta Dortmundiin.

Jukka ei halua ruotia tapahtumien taustoja. Hän osoittaa sormellaan taivaalle.

”Pomo on ihan jees, mutta kenttähenkilökunnassa on sekä hyviä että huonoja jäseniä.”

Pettymyksen suuruutta Sirpa ja Jukka eivät kiistä.

”Jollain lailla tulimme kohtalon huijaamiksi. Lähdimme olettaen, että palaamme Suomeen muutaman vuoden kuluttua. Sitä mahdollisuutta ei sitten ollutkaan”, Sirpa kiteyttää.

Pakotettuna jäämään vieraaseen maahan Jukka päätti jatkaa laulajana ja lauluntekijänä pappistyön ohessa.

”Siihen ajoivat myös taloudelliset syyt. Papin palkka oli karu. Ilman keikkoja suurperheen matkat kesäisin Suomeen olisivat jääneet tekemättä.”

Jaettu sänky ja pöytä

Jukka jäi eläkkeelle papin työstä kesällä 2012. Hän ja Sirpa muuttivat Kölniin ollakseen lähellä siellä asuvia lapsenlapsiaan.

Uusi elämänvaihe vaati totuttelua.

”Ilman omaa seurakuntaa ja säännöllisiä työtehtäviä elämässä oli tyhjä paikka.”

Sitä hän on täyttänyt ottamalla aiempaa enemmän vastuuta kotitöistä. Nykyään Jukka käy kaupassa ja valmistaa ruoan. Sirpan lempiaterialla on haudutettuja kasviksia ja kanaa.

Elämää siivittää myös musiikki. Jukalta ilmestyy syksyllä 36. albumi Miehen tie. Keikkojakin mahtuu kalenteriin aiempaa enemmän, kun pariskunta voi olla kesäasunnollaan Porvoon Emäsalossa paljon aikaisempaa enemmän.

Sirpa on mukana jokaisella keikkamatkalla. Hän hoitaa käytännön asiat, kuten hotellivaraukset ja yhteydenpidot.

”Olemme erittäin hyvä työpari”, Jukka kiittää.

Jatkuva yhdessäolo ei rasita suhdetta. Päinvastoin.

”Sirpa ei kestäisi olla erossa päivääkään.”

Sirpa myöntää. Kun pienet lapset sitoivat hänet kotiin, häntä raastoivat Jukan keikkaillessa sekä mustasukkaisuus että pelko onnettomuuksista.

”Sirpa ei haluaisi olla erossa yhdestäkään perheenjäsenestä. Hänessä on paljon kanaemoa. Hän pitää huolta poikasistaan”, Jukka kuvaa.

Kuoppamäen perheeseen, klaaniin, kuuluu 22 jäsentä. Jukan ja Sirpan lisäksi lapset, miniät, vävyt sekä kahdeksan lastenlasta ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa.

Sirpa ja Jukka vaalivat myös kahdenkeskistä aikaa. Silloin tavataan ystäviä, keikkaillaan tai katsotaan kotona yhdessä uutisia.

Vieläkö suhteessa kipinöi?

”Kyllä, molempiin suuntiin”, nauraa Sirpa.

Riidat ovat osa parisuhdetta.

”Minä itken ja rähjään, mutta en korota ääntäni. Jukka karjuu”, Sirpa paljastaa.

Jukka keskeyttää ja korostaa:

”Mutta kaikesta selvitään.”

Jo avioliiton alussa he sopivat, ettei erolla uhkailla.

”Olen joskus tokaissut, että jätän sinut tai tapan sinut, mutta en koskaan harkinnut sellaista tosissani”, mainitsee Sirpa.

”Kaveria ei jätetä. Tuemme toisiamme”, lisää Jukka.

On heillä yhteinen mottokin. Se kantoi, kun lapset olivat pieniä, yöunet vähäisiä ja mieltä painoivat taloudelliset huolet.

”Kyllä tästäkin selvitään”, Jukka kertaa.

Suhteen salaisuus on yksinkertainen.

”Pöytä ja sänky jaetaan. Olemme aina nukkuneet parivuoteessa ja syöneet ruoan yhdessä”, Jukka selvittää.

Hän tiesi löytäneensä elämänkumppaninsa jo parin viikon kuluttua ensi tapaamisesta Lauttasaaren yhteiskoulun tansseissa.

”Tapaamisemme oli kohtalo. Toisilleen tarkoitetut löytävät toisensa.”

FB_logo   Jaa juttu Facebookissa

Twitter_icon   Jaa juttu Twitterissä

Seura_Logo

  Tilaa Seura

The post Jukka ja Sirpa Kuoppamäen perheessä on seitsemän lasta – anoppi epäili aikoinaan, saako pienikokoinen Sirpa lainkaan lapsia appeared first on Seura.fi.

Viewing all 205 articles
Browse latest View live